lauantai 31. joulukuuta 2016

Kirjavuosi 2016

Vuonna 2016 innostuin lukemisesta kunnolla. Välillä tuntui, etten muuta tehnytkään kuin ahmin kirjoja kaikenlaisia - novellikokoelmia, tietokirjoja, näytelmiä... Erityisen paljon luin romaaneja ja runokokoelmia. Tähän blogiin kirjoitan arvioita vain proosasta. Tänä vuonna en jaksanut kirjoittaa arvioita kuin murto-osasta lukemistani teoksista. Osa teoksista oli niin huonoja, ettei niistä ollut mitään sanottavaa - osa taas oli vanhoja klassikoita, joista minulla tuskin olisi ollut mitään uutta sanottavaa. Kaikki vuonna 2016 lukemani proosateokset löytyvät tästä linkistä. Nyt kerron aatoksiani kirjoista parhaimmista ja muutamista huonoistakin.


Suomalainen nykykirjallisuus

Kirjavuonna 2016 yllätin itseni lukemalla paljon suomalaista nykykirjallisuutta, joka taasen yllätti minut olemalla todella heikkotasoista. Tänä vuonna lukemistani suomalaisista nykykirjoista parhaat olivat Laura Lindstedtin Oneiron (2015) ja Saara Turusen Rakkaudenhirviö (2015). Huonoja kirjoja luin runsaasti enemmän.

Pauliina RauhalaTaivaslaulu (2013). Kauniisti kirjoitettu ja äärimmäisen katarttinen kertomus Oulun seudulla asuvan lestadiolaisperheen elämästä nykyaikana koskettaa lukuhetkellä valtavasti. Lopulta teos jää yksipuoliseksi lapsiperheen äidin väsyttävän arjen kuvaukseksi.

Pauliina VanhataloPitkä valotusaika (2015). Oululaisen valokuvaajan tarina 1960-luvulta nykypäivään ei kosketa. Teoksen yllättävä ja nopea loppu on pettymys pitkän ja hitaan kehittelyn jälkeen.

Minna RytisaloLempi (2016). Sota-aikaan sijoittuva kirja kertoo oululaissyntyisestä naisesta, joka menee naimisiin lappilaismiehen kanssa. Kauniisti kirjoitettu kirja on juoneltaan epäonnistunut.

Jenni LinturiIsänmaan tähden (2011). Kirja kertoo suomalaismiehestä kahtena aikana: nuorena hän lähtee Saksan armeijaan välirauhan aikana ja vanhana on dementoitunut. Tarina ei imaise mukaansa tai kosketa.


Jukka ViikiläAkvarelleja Engelin kaupungista (2016). Saksalaisarkkitehti Engel rakentaa Suomen suuriruhtinaskunnalle pääkaupungin ja kertoo elämästään Helsingissä, jossa on aina kylmää. Kylmä on myös teoksen tunnelma. Tarina on laimea ja tylsä. Viikilän runoilijatausta pilkahtelee välillä kielestä mutta ei mitenkään mieleenpainuvasti. En ymmärrä, miksi tämä kirja sai Finlandia-palkinnon.

Monet näistä kirjoista sijoittuvat Pohjois-Suomeen (Ouluun, Lappiin tai Kuusamoon) ja/tai historiaan. Monissa kirjoista on masentava ja tympeä tunnelma. Joissakin teoksissa on hienoa kieltä. Muutamassa teoksessa käytetään nykyään täysin ylikäytettyä kerrontatekniikkaa, jossa leikitään epäluotettavalla kertojalla, jonka avulla romaanin lopussa paljastuu jotain "mullistavaa". Kaikissa kirjoissa on näkökulmatekniikka, josta Suvi Ahola tekee erinomaisia huomioita HS:n kolumnissa.

Toki tämä otokseni suomalaisesta nykykirjallisuudesta on sangen pieni, mutta silti olen äärimmäisen pettynyt suomalaisen nykykirjallisuuden tasoon.


Suomalaiset klassikot

Onneksi klassikot pelastavat. Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio (1932) nousi uudeksi suosikkisuomalaiskirjakseni. Vau, mikä romaani! Vuoden lopussa sulattelin kinkkua naureskelemalla Veikko Huovisen Lampaansyöjille (1970).


Lastenkirjallisuus

Rakastan lastenkirjallisuutta mutta luin sitä aika vähän tänä vuonna. Heikkoja kirjoja oli joukossa muutamia, ja ne olenkin jo kovaa vauhtia unohtamassa, mutta parhaat jäivät mieleen lämpiminä tuulahduksina lapsuuden idyllistä ja mielikuvituksen voimasta. Astrid Lindgrenin Kerstin ja minä (1945) oli ihanaa luettavaa. Diana Wynne Jonesin Liikkuva linna (1986) taasen lumosi minut täysin. Walter Moersin Kapteeni Sinikarhun 13 ½ elämää (1999) oli kirjavuoden 2016 hauskin tapaus!


Aikuisten käännöskirjallisuus

Kaikenlaista tuli luettua tässä kategoriassa. Huonoja en nyt muistele mutta parhaat nostan esille.

TOP 10:

1. Evelyn Waugh: Mennyt maailma (1945). Kirjavuoden 2016 kuningas, romaanihelmi.

2. Nicole Krauss: Rakkauden historia (2005). Niin hyvää, ettei melkein sanotuksi saa! Älä anna typerän nimen hämätä vaan lue tämä viisas kirja!

3. John Williams: Stoner (1965). Vähäeleinen lumoaja vein minunkin sydämeni.

4. Kate Chopin: Herääminen (1899). Upea kertomus naisesta, joka herää elämään.

5. Thomas Keneally: Schindlerin lista (1982). Hyvyys selviää vaikeinakin aikoina. Kirja, joka jokaisen pitäisi lukea.

6. Pär Lagerkvist: Barabbas (1950). Taatusti koskettava kirja kristityille. Kiehtova kertomus hyvästä ja pahasta myös muille kuin kristityille.

7. Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (2009). Herkullista luettavaa historiallisen romaanin ystäville!

8. Lordi Dunsany: Haltiamaan kuninkaantytär (1924). Viehättävä fantasiaklassikko hurmasi kerronnallaan ja kielellään.

9. Ida Simons: Tyhmä neitsyt (1959). Humoristinen ja elämänmakuinen kirja.

10. Irène Némirovsky: Tanssiaiset (1930). Piristävän pirullinen teos!

Lukemani käännöskirjallisuus peittosi lukemani suomalaiskirjallisuuden tänä vuonna selvin luvuin. Upeita teoksia tuli luettua.


Italo Calvino

Kirjavuoden 2016 uusin tuttavuus oli Italo Calvino, johon rakastuin luettuani hänen varhaisen tuotantonsa romaaneja ja novellikokoelmia. Edellisistä ihanin oli Marcovaldo (1963) ja jälkimmäisistä Paroni puussa (1957), joka nousi kaikkien aikojen lempiromaanieni listalle. Calvinon myöhäisempi tuotanto oli minulle liian hapokasta, mutta ehkä vielä tulee aika, jolloin kykenen vanhemman Calvinon kirjallista ilotulitusta lukemaan - kenties jopa ymmärtämään?


Lukeminen on mahtava harrastus! Hyvää kirjavuotta 2017!

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Veikko Huovinen: Lampaansyöjät (1970)

Armoitettu humoristi Veikko Huovinen teoksineen on jäänyt minulle vieraaksi - vaan mikäpä olisi parempi teos tuttavuuden tekemiseen ellei Lampaansyöjät (1970)? Lempeällä ja inhimisellä tavalla hauska Lampaansyöjät-romaani kertoo kahdesta keski-ikäisestä kaveruksesta, Sepestä ja Valtterista, ja heidän roadtripistään lampaanlihan perässä. Miehet matkaavat Sepen Saabilla ympäri Pohjois-Suomea, metsästävät, valmistavat ja syövät lampaita ja tietenkin ryyppäävät.

Sepe piti paljon lampaanlihasta. Hyvä on sonnin sisäfile, hyvä on sian reisi, mainio on kana ja hanhi, vaan kukapa voittaa lampaan makoisuudessa. Lampaanliha on maailmankaikkeuden parasta lihaa, varsinkin riisin kera. Saakeli kun ihminen lampaanlihaa syö, niin johan tulee hyvä mieli. Kyllä Luoja teki merkittävän työn luodessaan lampaan. Varmaankaan ei ollut yksinkertaista suunnitella lampaanlihan kokoomusta, säikeisyyttä ja rasvaisuutta, kun yhtäkään lammasta ei ollut ennen keksitty, mutta olosuhteisiin nähden voi katsoa Jumalan onnistuneen lammaspaistin suunnittelussa varsin tyydyttävästi.

Vaikka matkan tarkoitus on syödä lammasta, alkaa lampaanliha reissun loppuvaiheilla jo tympiä miehiä, ja niin he keskittyvätkin seuraavaksi kalastukseen - omaa komiikkaansa siinäkin! Juonettomuus sopii täydellisesti Huovisen rupattelevaan kirjoitustyyliin. Nauraa saa usein.

Vaikka Sepe ja Valtteri ampuvat lampaita laittomasti, he ovat leppoisia ja harmittomia veijareita. Siveitäkin, vaikka puheet ovat välillä "levottomia". Riitaakaan ei miehille kehkeydy matkan aikana. Miehet puhuvat paljon mutta siviilielämästään eivät mitään. Kotopuolesta vihjataan vain kerran, kun laitetaan kotiin postikortti, että elossa ollaan. Miehiä taustoitetaan vähän, ja ainoa olennainen asia kaveruksista on se, että he ovat kaupunkilaisia. Kaupungin ja maaseudun vastakkainasettelu onkin selvästi esillä, mikä luo teokseen hieman yhteiskunnallista sävyä - sijoittuuhan teos pahimman maaltamuuton vuosiin.

Vaikka Sepe ja Valtteri juttelevat paljon elämästä (kuten naisista ja ruoasta) yleisluontoisesti, käsittelevät heidän keskustelunsa usein ajankohtaisia aiheita, ja siksi Lampaansyöjät on hyvä ajankuva 1960-luvun lopun Suomesta. Sepe ja Valtteri keskustelevat muun muassa politiikasta, luonnonsuojelusta, ydinasekilvasta, peruskoulusta, Laila Kinnusesta, Peyton Place -tv-sarjasta...

Lampaansyöjät on lystikäs ja lyhyt romaani, jota suosittelen luettavaksi mahani...siis sydämeni pohjalta. Seuraavaksi haluan katsoa Lampaansyöjien kulttimainetta nauttivan elokuvaversion - ja tietenkin lukea lisää Veikko Huovista!

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö (2015)

Saara Turusen  omaelamakerrallinen romaanin Rakkaudenhirvion nimeamaton paahenkilo varttuu Ita-Suomessa, opiskelee ja tyoskentelee Helsingissa seka matkustelee maailmalla. Yksinkertainen juoni sisaltaa upean kasvutarinan naisesta, joka ajelehtii elamassa eika loyda mitaan pysyvaa.

Rakkaudenhirvion mielenkiintoisinta antia on Suomi-kritiikki. Minakertoja tarkastelee hyvin kriittisesti kotimaataan, jossa palvotaan sotaa eika hymyilla ja jossa haatkin muistuttavat hautajaisia. Kirjan alku on mahtavaa tykitysta. Ensimmaiset luvut kertovat aiemmista sukupolvista seka paahenkilon lapsuudesta ja maalaavat kalsean mutta teravan kuvan Suomesta. Teinivuosien kohdalla romaani alkaa pikkuhiljaa muuttua toisteiseksi Suomi-kritiikissaan. Silloin teos alkaakin laajentua kuvaukseksi ulkopuolisuudesta. Paahenkilo on sivullinen seka Suomessa etta ulkomailla. Heikoimmillaan teos on silloin, kun paahenkilo matkailee Suomen ulkopuolella. Namat hetket toki kertovat yllattavasta kaipuusta kotimaahan ja ovat tarkeita juonen kannalta, mutta niissa ei ole samanlaisia oivalluksia kuin kotimaaosuuksissa.

Paahenkilo on hyvin surullinen hahmo, rakkaudenhirvio: "Kauan sitten sydameeni jai tyhja kohta ja niin minusta tuli rakkaudenhirvio. Mina pakenin. Lahdin juoksemaan ja juoksen vielakin, silla rakkaudenhirvio on sellainen, joka juoksee. Se juoksee aina vaan, silla se etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmista, joka sita rakastaisi niin paljon, etta tyhja kohta sen sydamessa tayttyisi."

Rakkaudenhirvio on samaan aikaan hauska ja surullinen kirja. Apea tarina ei tunnu liian masentavalta, silla Turusen persoonallinen ja ironinen kirjoitustyyli tekee romaanista rattoisaa luettavaa. Tarina synkkenee tasaisesti, kunnes lopussa on jaljella vain valjahtynytta surumielisyytta. Kovin suomalaista sekin.