perjantai 3. marraskuuta 2017

Kate Atkinson: Hävityksen jumala (A God in Ruins, 2014)

Yksi tämän vuoden ihanimpia kirjallisuuslöytöjäni on brittiläinen Kate Atkison, jolta luin juuri Hävityksen jumalan, jatko-osan aiemmin syksyllä lukemalleni Elämä elämältä -romaanille. Tuntuu kuin palaisi kotiin! Atkinsonin nautinnolliseen kerrontaan ja peribrittiläiseen maailmaan uppoaa kuin vanhaan ja kauhtuneeseen mutta ah niin pehmeään nojatuoliin.

Molemmat kirjat kertovat 1900-luvun alussa elävästä peribrittiläisestä Toddin perheestä: leppoisa isä Hugh, kyyninen äiti Sylvie, eksentrinen täti Izzie, tarmokas Pamela-sisko, filosofisen käytännöllinen Ursula, runoilijanluontoinen Teddy ja etäisemmiksi jäävät veljet Maurice ja Jimmy. Atkinsonin hahmot ovat todellisen oloisia, mainioita persoonia, ja heitä on ehtinyt olla jo ikävä. Hävityksen jumala antaa lukijalle lisätietoa Toddin perheenjäsenistä, uudesta näkökulmasta.

Elämä elämältä keskittyy Ursulaan, mutta Hävityksen jumalassa päähenkilönä on Teddy. Hävityksen jumala ei ole yhtä vinha palapeli kuin edeltäjänsä mutta sinkoilee ajassa sekin. Romaanissa sukelletaan lentäjä-Teddyn sotavuosiin, kun hän pommitti Saksan kaupunkeja toisessa maailmansodassa, ja lyhyiden tuokioiden kautta kurkistetaan myös Teddyn nuoruuteen. Sivumääräisesti suurin osa tarinasta tapahtuu kuitenkin vasta sodan jälkeen, jollon Teddyn elämässä vaikuttavat vaimo Nancy, tytär Viola sekä lapsenlapset Bertie ja Sunny.

"Minusta tuntuu, että haluan mieluiten vain elää elämääni", Teddy sanoi, "en tehdä siitä taideteosta". Ja mistä hän muka kirjoittaisi? Jos jätti pois sodan (ja pakko myöntää, että sota jätti ammottavan aukon), hänelle ei ollut tapahtunut mitään. Lapsuus Fox Cornerissa, lyhyt, aika yksinäinen ja päämäärätön elämänvaihe vaeltavana runoilija-maatyöläisenä ja nyt avioelämän tavanomaisuus: halko tuleen, pohdiskelu ottaisiko mallasmaitoa vai kaakota ja siivo hillitty Nancy kääriytyneenä villapaitoihin kylmyyden karkoittamiseksi.

Atkinson kertoo tosiaan taas sodasta, joka on selvästi hänelle rakas aihe (tai pakkomielle), mutta ennen kaikkea Hävityksen jumala on oivallinen syväluotaus perheeseen ja ihmissuhteisiin, ihmiselämän murheisiin ja harvoihin iloihin. Isä-Teddyllä ja tytär-Violalla on vaikea suhde, ja seuraavassakin sukupolvessa haasteet jatkuvat. Näitä pinnan alla lymyäviä rumia tunteita Atkison kuvaa armotta, terävästi mutta rakkaudella. Jos näihin tunteisiin samaistuu, lukukokemus voi tuntua välillä raskaaltakin, sillä monet teoksen hahmot ovat kylmiä ihmisiä. Hävityksen jumala ei ole yhtä hauska kuin aiemmat Atkinsonit vaan surumielinen tunnelmaltaan.

Linnut ovat motiivi, joka aukeaa hienosti vasta aivan teoksen lopussa. Lopetus onkin hyytävä, nerokas. Atkinson osoittaa jälleen fantastiset taitonsa tarinankertojana ja kohoaa viimeistään tämän teoksen myötä yhdeksi kaikkien aikojen lempikirjailijoistani.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit (2017)

Anneli Kannon Lahtarit (2017) on kuvaus Suomen sisällissodasta valkoisten näkökulmasta. Romaani kertaa kronologisesti sisällissodan kulun alkuvuoden venäläiskasarmien tyhjennyksestä kevättalven isoihin taisteluihin ja loppukevään hurmeisista kostoretkistä vankileirien kautta Helsingin voitonparaatiin.

Romaanissa seurataan eteläpohjalaisten sotaretkeä halki Suomen. Kannon kudelmasta nousee esille muutama päähenkilö (pari maanviljelijää, jääkäri, opettaja, körtti, konekiväärimies ja ambulanssilääkäri), mutta ääneen pääsee moni muukin hahmo sodan ajalta, muun muassa ruotsalainen vapaaehtoinen, tamperelainen prostituoitu ja suomenhevonen. Kanto on luonut jokaiselle hahmolle omanlaisensa äänen. Suurin osa äänistä on uskottavia, mutta ylitunteellinen muonittaja Helena ja yksinkertainen, murretta suoltava kaverikaksikko Hermanni ja Arvi tuntuvat hieman karikatyyreiltä.

Erilaisten hahmojen lisäksi Kannon kudelmassa on mukana myös autenttisia kirjoituksia sota-ajalta, kuten lehtikirjoituksia ja Mannerheimin päiväkäskyjä. Syntyy kattava kuva valkoisesta ajatusmaailmasta. Isänmaallinen hurmos vaihtuu hyvin pian tappamisen turruttamiin tunteisiin. Jotkut katuvat, toiset kadottavat kaiken moraalin, eräät kyseenalaistavat sodan ja oman aiemman ajattelunsa. Jokainen sotaan osallistuva kokee suuria muutoksia ihmisenä nähdessään ja tehdessään kamalia asioita.

Kirja kulkee rytmikkäästi eteenpäin kertojien vaihtelun myötä. Kammottavia tapahtumia ei jäädä märehtimään, vaan kohta seurataan jo toista inhimillistä tragediaa. Lahtarit onkin siksi hyvin nopealukuinen teos. Kirja on tunnelmaltaan hyvin ankea ja sanomaltaan erittäin sodanvastainen. Jotkin kohtaukset ovat hyvin järkyttäviä, ja monet episodit todistavat sodan mielettömyyttä, kuten tosikertomus säveltäjä Toivo Kuulan tapaturmaisesta kuolemasta valloitetussa Viipurissa. Anneli Kannon Lahtarit ei ole suuri kaunokirjallinen nautinto mutta hyvä tietoisku sisällissodasta.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin (Into the Water, 2017)

"Mitä Nel itsekään totuudesta tiesi? Kaikkihan täällä olivat lopulta pelkkiä tarinankertojia."

Sain vihdoin käsiini Paula Hawkinsin toisen suomennetun romaanin, Tummiin vesiin -trillerin. Luin kirjan hotkien, mutta silti kirjan loputtua jäi nälkä.

Beckfordin pikkukaupungin läpäisevässä joessa on pahamaineinen Hukkuneiden mutka, johon naisia on menehtynyt jo satojen vuosien ajan. Uusin virran uhri on Nel Abbott, joka kirjoittaa kirjaa Hukkuneiden mutkaan päätyneiden naisten kohtaloista. Kaikki uskovat, että Nel on tehnyt itsemurhan, kaikki paitsi Nelin teinitytär Lena ja vieraantunut sisko Jules, joka matkaa takaisin lapsuutensa maisemiin siskonsa kuoltua. Monilla yhteisön ihmisillä näyttää olevan närää Neliä kohtaan.

Hukkuneiden mutkan mysteeriä avataan monen eri henkilön näkökulmasta, Lenan ja Julesin lisäksi mm. kuolemantapausta tutkivien poliisien, meedio-kylähullun ja paikallisen teinipojan silmin. Eri näkökulmat näyttävät, miten traaginen tapahtuma vaikuttaa koko yhteisöön. Näkökulmat ovat myös Hawkinsin keino "peittää paljastamalla", sillä jokainen eri kertoja ohjaa epäilyksen uuteen suuntaan. Lukuisat eri näkökulmat johtavat kuitenkin siihen, ettei kirjassa oikeastaan ole yhtä päähenkilöä, jolle lukijan myötätunto ohjautuisi. Eniten äänessä oleva Jules Abbottkin jää keskeneräiseksi henkilöksi,  esimerkiksi hänen bulimiansa unohtuu jossain vaiheessa kirjaa.

Kirja alkaa vauhdikkaasti: juonikerä kieppuu kuin pyörre ja kirja imaisee mukanaan kuin virta heikon uimarin. Puolivälin jälkeen alkaa suvanto, josta kestää ja kestää. Lopussa juoni yrittää jälleen kuohua, mutta kyseessä on vain pikku niva eikä kunnon koski, jollaista trilleri lopussa kaipaisi. Tuntuu, että romaanin huippukohta koettiin oikeastaan jo 3/4:n kohdalla eikä loppu ollut tarpeeksi jännittävä. Lisäksi arvasin murhaajan kaikista Hawkinsin harhautusyrityksistä huolimatta, mikä oli todella tylsää.

En voi olla vertaamatta Paula Hawkinsia toiseen samanlaisia kirjoja kutovaan amerikkalaiskollega Gillian Flynniin. Flynn luo tiheämmän tunnelman ja hirveämpiä juonenkäänteitä, ja siksi minulle Flynn on trilleristien kuningatar Hawkinsin jäädessä perintöprinsessaksi.

torstai 12. lokakuuta 2017

Vergilius: Aeneis (29-19 eaa.)

Vergiliuksen Aeneis on antiikin Rooman ja Italian kansalliseepos, samaa järeää kirjallista peruskalliota kuin Homeroksen mestariteokset, joista Vergilius ottikin työhönsä mallia. Aeneis kertoo Aeneas-nimisestä troijalaissankarista, joka Troijan sodan lopulla pakenee kaupungista ja johtaa Troijan pakolaiset Italiaan. Siinä välissä hän seilaa Välimerellä seitsemän vuotta ja kokee kaikenlaista jännää. Lopuksi Aeneas sotii Turnusta vastaan Italiassa.

Heti alkuun täytynee tunnustaa, että en lukenut Vergiliuksen teosta kokonaan. Luin Aeneiksesta kuusi ensimmäistä laulua, Aeneaan Välimeri-purjehduksen, joka pohjautuu Odysseiaan. Lukematta jäivät viimeiset kuusi kirjaa, Aeneaan ja Turnuksen välinen sota, joka taasen pohjautuu Iliakseen.

Aeneiksen alkupuoliskon juoni on seuraava: Ensimmäisessä kirjassa tuulet heittävät Aeneaan Karthagoon, jossa hän tapaa Dido-kuningattaren. Toisessa kirjassa Aeneas kertoo Troijan tuhosta Didon järjestämissä pidoissa. Kolmannessa kirjassa Aeneas jatkaa kertomustaan ja tarinoi siitä, mitä pakolaisille tapahtui Troijan tuhon jälkeen. Neljännessä kirjassa Aeneaalla ja Didolla on suhde, mutta Aeneas lähtee pois, ja Dido surmaa itsensä. Viidennessä kirjassa ollaan taas matkalla: miehet urheilevat, ja naiset polttavat laivat. Kuudennessa kirjassa Aeneas vierailee Manalassa.

Yhtäläisyyksiä Odysseiaan on valtavasti: aivan kuten Odysseus myös Aeneas seilaa Välimerellä vuosikaudet harhaillen jumalien oikusta, käväisee kyklooppien saarella, varoo Skyllaa, vierailee Manalassa ja kokee lemmenhetkiä. Aeneaskin kiirehtii eteenpäin malttamattomasti - tosin Aeneaan motiivi matkantekoon on uljaampi kuin Odysseuksen koti-ikävä: Aeneas johdattaa kotinsa menettäneitä troijalaisia kohti luvattua maata Mooseksen tapaan. 

Toinen kirja on Aeneiksen upeinta antia: Troijan tuho - valtavasti toimintaa, tunteita, karmaisevia ihmiskohtaloita... Luin toista kirjaa jännittyneenä sydän väpättäen. Muutaman erityisen hienon kohdan nostaisin esille. Aeneas aikoo surmata Helenan, jota pitää Troijan sodan syypäänä, mutta silloin saapuu Venus ja selittää pojalleen, että jumalilta tulee kaikki, myös sota. Priamoksen kuolonhetket ovat myös riipaisevat. Toisen kirjan lopussa rannalla on lohduton joukko pakolaisia - surullinen linkki tähän päivään.

Neljännen kirjan loppu on hyytävää luettavaa: Didon lemmentuska, tyynet itsemurhavalmistelut ja yhä yltyvä raivo. Tunteita! Lopun kirous ("Miksi en Askaniusta jo pöytään ruokana tuonut?") on veretseisauttavan karmiva. Kuolonkamppailu on sekin kerrottu dramaattisesti mutta myös kolkon realistisesti, kuten kaikki väkivalta Aeneiksessa.

Mielenkiintoisia huomioita Aeneiksesta: teos kommentoi Troijan sotaa troijalaisnäkökulmasta eikä päästä kreikkalaisia helpolla. Varsinkin Odysseus julistetaan julmuriksi - onhan tämä julma kreikkalainen, joka juoni Troijan tuhon. Antiikin ajan elämästä näytetään kiintoisia kohtauksia: uhrauskäytännöt, haaksirikkoisten selviytyminen, juhlatarjoilut. Kaikki on niin tarkoin selitettyä, että antiikin elämän eri aspektit avautuvat lukijalle hyvin.

Luin Vergiliuksen upean taidonnäytteen isä-poika-parin, Päivö ja Teivas Oksalan (1972-1999), suomentamana. Vilkaisin myös Alpo Rönnyn (2000) suomennosta mutta en innostunut siitä. Oksaloiden kieli on vaikeaselkoisempaa kuin Rönnyn mutta myös samalla elävämpää ja merkityksellisempää. Kummatkin suomennokset ovat alkuperäisessä runomitassa, heksametria.

Pieni suomennosvertailu vielä loppuun.

Tässä ensimmäisen kirjan kohdassa Amor sytyttää Didon sydämeen rakkauden:

                                                    at memor ille
matris Acidaliae paulatim abolere Sychaeum
incipit, et vivo temptat praevertere amore
iam pridem resides animos desuetaque corda.
(Vergilius)

                                                    Taas Amor äidin
toiveet mielessään vähittäin miesvainajan muiston
hälventää sekä tahtoo taas tosi rakkaudelle
kylmenneen sydämen sekä vieroitetun elävöittää.
(Oksala)

                                                    Emon neuvot
muistaen alkaa hän heti poistaa entisen miehen
muistoa hiljalleen, herättääkseen tyhjänä kauan
turtana olleeseen sydämeen taas syttyvän lemmen.
(Rönty)

Ja vielä yksi kaunis kohta neljännestä kirjasta:

improbe Amor, quid non mortalia pectora cogis!
(Vergilius)

Voi Amor armoton, kaikkea saa sydän ihmisen kestää!
(Oksala)

Voi mihin saatatkaan, Amor kelvoton, ihmisen rinnan!
(Rönty)

lauantai 16. syyskuuta 2017

Homeros/Pentti Saarikoski: Odysseia (n. 750-650 eaa., 1972 jaa.)

Pentti Saarikosken suomennos myyttisen Homeroksen nimiin laitetusta Odysseia-eepoksesta on sukellus länsimaisen kulttuurin ytimeen. Odysseia on jokaiselle länsimaiselle ihmiselle tuttu tarina Ithakan kuningas Odysseuksen seikkailuista, joita hän kokee palatessaan takaisin kotiin Troijan sodasta.

Saarikoski on suomentanut runomuotoisen eepoksen proosamuotoon, mikä tarkoittaa sitä, että nykylukija voi nauttia Odysseiasta kuin mistä tahansa hyvästä seikkailuromaanista. On hurjia juonenkäänteitä, fantasiahahmoja... Ja tietenkin Odysseus, yksi länsimaisen kirjallisuuden suurimmista sankareista. Odysseia on ajaton klassikko, joka toimii edelleen kuin häkä 2700 vuotta kirjoittamisjankohtaansa myöhemmin.

***

Odysseia jakautuu kolmeen osaan: ensimmäisessä kerrotaan, mitä Ithakan saarella on tapahtunut kuninkaan poissaollessa, toisessa osassa kerrataan Odysseuksen seikkailut merellä, ja kolmannessa osassa Odysseus palaa Ithakaan. Alku ja loppu eivät ole kovin kiinnostavia, mutta keskiosa eli itse Odysseyksen seikkailut on jännittävää luettavaa.

Herkullisimman osion eli keskiosan rakenne on erikoinen: Odysseus lähtee Kalypson luota ja haaksirikkoutuu Alkinooksen luokse, jossa hän kertoo minämuodossa tarinansa Troijasta lähdöstä alkaen. Kronologia rikotaan, mutta kerronta toimii silti.

***

Antiikin Kreikassa naisen asema oli surkea, mutta Odysseiassa on monipuolisia naishahmoja: viisas Athene, julma Kalypso, auttavainen Nausikaa... Penelopekaan ei ole vain uskollinen tylsimys, vaan häntä kuvataan myös ovelaksi. 

Sitten on Helena, ja tässä kohtaa ahdistaa! Helenan aviomiehelleen Menelaokselle esittämä nöyrtyvä puhe, jossa hän nimittää itseään sekä koiransilmäksi että hulluksi, on oksettavaa luettavaa, silkkaa slutshamingia. Joutuuko Helena pyytelemään anteeksi lopun ikäänsä? Populäärikulttuurin tulkinnat Troijan sodasta ovat värittäneet Helena-kuvaani, ja tällainen kohtaus sai minut näkemään raivoa. En kuitenkaan suostu säälimään Helenaa (hän on liian mielenkiintoinen hahmo uhrattavaksi!) vaan tulkitsen tämän kohdan nyt niin, että Helena mielistelee Menelaosta vain voidaaksen nauttia vallasnaisen elämästä ja asemasta. Helena on selviytyjä: meren yli miehet häntä vievät, mutta Helena löytää keinon elää menemään kurjissakin olosuhteissa. Ehkä Helena vielä löytää rakastajan tai karkaa uudelleen. Ehkä Menelaos kompastuu mekkoonsa, tukehtuu viiniin tai kaatuu miekkansa päälle... Yksi kirjallisuushistorian kuuluisimmista naisista ansaitsee parempaa kuin tämän Homeroksen tarjoaman kurjan lopun!

Odysseuksen ja Kalypson yhteiset herket ovat pettymys. Odotin hekumaa, mutta suhde onkin jo lakastunut ja Odysseus viettää päivät rannalla itkien koti-ikäväänsä. Onneksi Kirke-jakso toi vähän romantiikan makua tarinaan. Kirke osoittautui myös naishahmoista monitahoisimmaksi: samalla karmiva noita, vieraanvarainen emäntä, fiksujen neuvojen antaja ja toki myös "kaunispäinen". Olin aiemmin siinä käsityksessä, että Odysseuksen rakastajattarista mielenkiintoisin olisi Kalypso, mutta Kirke varastikin show'n.

Yllättävän koskettava on Odysseuksen kohtaaminen äitinsä kanssa manalassa. "Kolme kertaa juoksin häntä kohti ja yritin syleillä, kolme kertaa hän väisti minua niin kuin varjo taikka uni, ja sydämeni tuska vain yltyi."

***

Antiikin maailmalle tyypilliset epiteetit ovat ihastuttavasti mukana Odysseiassa: "kiilaskatseinen Athene", "Odysseus jumalienhellimä", "Zeus pilvienkokooja", "Poseidon Maanjäristäjä", "Odysseus Laerteenpoika, kaupungintuhooja Ithikasta", "mustana pilveilevä Zeus"... Nautinnollista luettavaa on tämä Saarikosken viehättävä suomennos!

***

Rakkaus perhettä ja kotimaata kohtaan ovat vahvasti esillä teoksessa, mutta mielestäni ne eivät ole Odysseian tärkeimpiä teemoja. Odysseia on ylistys yksilölle: älykäs ja neuvokas Odysseus selviää pinteestä kuin pinteestä.

Odysseia on myös kaikkien matkakuvausten isä. Moni kirjallisuuden seikkailija ja matkantekijä pohjautuu Odysseukseen - Robinson Crusoe, Bilbo Reppuli, Muumipappa, muutaman mainitakseni. Matka ei ole kirjallisuudessa kuitenkaan vain viihdyttävä reissu vaan symboloi aina jotain suurempaa: yksilön kehitystä, peräti koko elämää. Odysseuksen ajelehtimisessa on jotain syvän filosofista. Hyvä tarkoitus ei takaa onnistunutta lopputulosta. Onko elämä ajelehtimista?

Odysseus kaipaa kotiin mutta päätyy ajelehtimaan Aigeanmerellä vuosikausia ja valittaa tästä kohtalostaan ja kaipaa lakkaamatta kotiin. Vaan jaksaisiko Odysseus pysytellä kiltisti kotona, jos hän ei olisi kokenut suurta seikkailuaan? Odysseus on elämää suurempi henkilöhahmo, luonne, persoona, "jumalainen" monilta kyvyiltään, kuninkaana "lempeä isä", erinomainen strategi ja soturi. Odysseukset eivät voi jäädä kotiin elelemään perusarkea; heidät on luotu seikkailuihin!

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life After Life, 2013)

Kate Atkinson -tutkimusmatkani jatkuu. Nyt luin brittikirjailijalta kovasti kehutun Elämä elämältä -romaanin (Life After Life, 2013). Vuoden 1910 Britanniassa syntyy tyttölapsi Ursula. Lääkäri ei ehdi paikalle, ja lapsi kuolee. Sitten tarina alkaakin uudestaan: lääkäri ehtii paikalle, ja lapsi pelastuu. Tällä tavalla Ursula kuolee kymmeniä kertoja, pelastuu, taas kuolee ja elää monta eri versiota elämästään. Ursula mm. hukkuu, nääntyy tautiin, hakataan kuoliaaksi, ammutaan... Sattumat ja valinnat punnitaan. Romaanin suurin ansio on kuitenkin osoittaa, miten sattumanvaraista elämä on ja siten pönkittää ihmiselämän arvoa. Monet Ursulan lopuista ovat jopa liikuttavia.

Elämä elämältä ei ole vain hieno näyte kerrontakikkailusta vaan syvällinen tarina perheestä 1900-luvun alun suurten historiallisten tendenssien kourissa. 1900-luvun alun karu historia värittää Ursulan elämää. Varsinkin toiseen maailmansotaan sijoittuvat kohdat ovat todella mielenkiintoisia.

Kun Ursula on pieni lapsi, romaanissa on äiti-Sylvien näkökulma. Sylvie on mainio hahmo, pirullista huumoria ja kyynistä elämänasennetta viljelevä matriarkka. Ursulan varttuessa Sylvie jää taka-alalle, ja lukija saa enää nauttia hänen satunnaisista kirpeistä lausunnoistaan. Monet muutkin hahmot ovat mieleenpainuvia. Ursulan itsensä luonne muuttuu elämäntapahtumien myötä aika paljonkin, mikä on hyvä huomio Atkinsonilta. 

Kaikki ei ole täydellistä tässä kirjassa: välillä sota-ajan kaikkien mahdollisten eri kohtaloiden läpikäyminen tuntuu jankkaukselta, eräät kuolemat (varsinkin eräät lapsuusajan onnettomuudet) tuntuvat epäuskottavilta, ja Hitler-sivujuoni taasen on aivan naurettava ja turha. Brittiläisen historian ja luonteen syväluotaus tekee Atkinson 600-sivuisesta romaanista tarpeeksi muhkean ilman syrjähyppyä Saksanmaalle.

Molemmat lukemani Atkinsonin romaanit ovat hyvin suomennettuja. Leena Tamminen on Ihmiskrokettia-kirjassa leikitellyt kielellä enemmän kuin Kaisa Kattelus Elämä elämältä -romaanissa, mutta kyllä Katteluskin pääsee välillä ilahduttamaan lukijaa notkeilla kielen kiemuroilla.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Kate Atkinson: Ihmiskrokettia (Human Croquet, 1997)

Olen rakastunut brittiläisen Kate Atkinsonin kirjoitustyyliin: kuivaa huumoria, satuviittauksia, villejä juonenkäänteitä, purevia hahmokuvauksia, ajassa hyppelevä kerronta... Tällainen teos on Ihmiskrokettia (Human Croquet, 1997), Atkinsonin toinen romaani.

Isobel Fairfax on 16-vuotias englantilainen teinityttö vuonna 1960. Hänellä on erikoinen, paranormaaleista ilmiöistä kiinnostunut isoveli Charles, suht normaali isä Gordon sekä pahaa ruokaa laittava, hassahtanut äitipuoli Debbie. Talossa asustaa myös kyynistynyt, lievästi karmaiseva Vinny-täti. Perheeseen kuuluivat myös aiemmin nyt jo edesmennyt, matriarkkamainen isoäiti "Leski" sekä Isobelin ja Charlesin äiti Eliza, joka katosi vuosia sitten. Isobel ja Charles eivät ole päässeet yli äitinsä katoamisesta; Charles etsii talosta jatkuvasti esineitä, jotka olisivat voineet kuulua Elizalle.

Isobelille käy äidinkaipuussaan oudommin: hän tekee lyhyitä aikamatkoja. Osa aikamatkoista selittää menneisyyttä, osa taasen kertoo rinnakkaiselämästä, jota Isobel olisi saattanut elää. Välillä olin vallan ihmeissäni siitä, mitä ihmettä kirjassa tapahtuu, mutta pian jo asiat selkenivät. Atkinson hallitsee kirjansa rakenteen erinomaisesti ja pudottelee sopivin väliajoin hurjia juonipommeja. Ihmiskrokettia-teoksen lukeminen oli herkullista puuhaa! Viihdyin kirjan parissa mainiosti ja aloin himota lisää Atkinsonia luettavaksi.

Muista tänä vuonna lukemistani kirjoista Atkinsonin Ihmiskrokettia muistuttaa hieman Isabel Allenden Henkien taloa ja Zadie Smithin Valkoisia hampaita. Kaikki kolme runsasta, ensiluokkaista lukuromaania kertovat epätavallisista perheistä ja ovat tyyliltään syvällisen koomisia. Ihmiskrokettia ja Henkien talo sisältävät myös molemmat fantasia-aineksia.

Vielä esimerkki kirjan huumorista: Gordon luultavasti toivoisi Charlesin pääsevän eteenpäin elämässä mutta ei sano mitään. Onhan Gordon sentään mies joka on päässyt elämässä taaksepäin.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Dorothy L. Sayers: Juhlailta (Gaudy Night, 1935)

Olen viime aikoina tutustunut brittiläisen Dorothy L. Sayersin salapoliisiromaaneihin, tarkemmin sanottuna niihin Peter Wimsey -dekkareihin, joissa mukana on myös Harriet Vane. Peter Wimsey on salapoliisi, ja Harriet Vane on salapoliisikirjailija. Heidän tiensä kohtaavat ensi kerran romaanissa Myrkkyä (Strong Poison, 1930), jossa Harrietia syytetään miesystävänsä murhasta ja Wimsey pelastaa Harrietin hirttopuusta selvittämällä todellisen murhaajan. Harriet ja Peter ratkovat yhdessä rikoksia myös romaaneissa Kas tässä teille ruumis (Have His Carcase, 1932) ja Juhlailta (Gaudy Night, 1935). Harrietin ja Peterin välillä on koko ajan kemiaa, ja pitkän jahkauksen jälkeen he päätyvätkin lopulta yhteen, menevät naimisiin ja jatkavat rikosten ratkomista häämatkallaansakin romaanissa Kuolema häämatkalla (Busman's Honeymoon, 1937).

Näistä neljästä kirjasta luin Juhlaillan mutta muita kirjoja en saanut luettua, sillä ne eivät imaisseet mukaansa samalla tavalla kuin Juhlailta, joka onkin yksi parhaimpia tänä vuonna lukemiani kirjoja. 

Juhlailta-romaanissa Harriet Vane kutsutaan Oxfordiin vanhaan opinahjoonsa, naiscollege Shrewsburyyn ratkomaan rikosvyyhteä: joku lähettelee törkeitä viestejä collegen opettajille ja opiskelijoille ja tuhrii paikkoja. Naiscollege ei halua kertoa tapahtumista poliisille, sillä se pelkää akateemisten naisten maineen tuhoutuvan, jos tieto ruokottomuuksista leviäisi mediaan. Kirja tapahtuu vuonna 1935, ja naisten opiskeluoikeus on vasta sangen uusi asia. Juhlailta on erittäin feministinen kirja, jossa pohdiskellaan naisten oikeuksia monitahoisesti.

Harrietilla on paljon selviteltävää - sekä rikoksissa että yksityiselämässään. Peter Wimsey kosii Harrietia tasaisin väliajoin ja saa aina rukkaset. Harriet pitää kyllä Peteristä, mutta miehessä on myös monia häntä ärsyttäviä piirteitä. Pahinta on kuitenkin se, että Harriet kärsii alemmuudentunteesta Peteriä kohtaan. Harrietin ja Peterin suhteet aiemmat mutkat vainoavat Harrietia, eikä hän meinaa päästä yli menneisyyden teoista ja sanoista. (Nämä teot ja sanat jäivät hämärän peittoon, joka ehkä hälvenisi, jos jaksaisin lukea yllä mainitut muut sarjan kirjat.)

Harriet Vane on erittäin hieno, mielenkiintoinen hahmo: itsenäinen nainen, joka on uskaltanut elinaikansa konservatiivisessa maailmassa elää omalla tyylillänsä. Parasta Harrietissa on kuitenkin hänen ristiriitojen repimä sisäinen maailmansa. Peter Wimsey jää Juhlaillassa Harrietin varjoon, ja hänestä piirtyy lukijalle aika karikatyyrimainen kuva. Collegen opettajat saisivat olla persoonallisempia, sillä lukuisat samanoloiset naishahmot menevät sekaisin keskenään.

Kevyttä kritiikkiä voisi antaa myös juonesta, joka ei ole erityisen jännittävä mutta toki ihan mielenkiintoinen. Kirja on myös aivan pullollaan intertekstuaalisia viittauksia kirjallisuuteen. Sitaattitulvasta tulee paitsi epäsivistynyt olo myös kova ähky. Ehkä vähemmän olisi ollut enemmän tässä tapauksessa?

Juhlailta on Wikipedian mukaan arvostetuin teos Dorothy L. Sayersin tuotannossa. Ymmärrän täysin syyn! Juhlailta ei ole vain dekkari, se on myös hieno ja syvällinen romaani, joka antaa lukijalle paljon pohdiskeltavaa. Usein dekkareita lukiessa loppu on hirvittävä pettymys, kun koko kirjan ajan rakennettu jännitys lopahtaa syyllisen selvitessä. Näin ei käy Juhlaillassa, sillä vaikka kirjan pääjuoni seuraakin rikoksen ratkaisua, kirja tarjoaa lukijalleen paljon enemmän.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Gillian Flynnin rikosromaanit

Amerikkalaisen Gillian Flynnin kaikki kolme kansainvälisiksi bestsellereiksi noussutta rikoskirjaa on suomennettu: Teräviä esineitä (Sharp Objects, 2006), Paha paikka (Dark Places, 2009), Kiltti tyttö (Gone Girl, 2012). Flynnin kirjoissa ratkotaan rikoksia, jotka ovat erityisen kuvottavia. Flynn uskaltaa käydä tabuihin kiinni ja näyttää ihmisyydet rumat kasvot. Lukijalle tulee kirjoista katarttinen tunne, mutta karmaisevat tarinat jäävät myös vaivaamaan... Tässä blogitekstissä esittelen kaikkia kolmea Flynnin romaania.

Teräviä esineitä -kirjassa toimittaja Camille lähtee vuosien tauon jälkeen kotikaupunkiinsa työkeikalle selvittämään pikkukaupungissa tapahtuneita lastenmurhia. Tutkiessaan murhien taustoja reportaasejaan varten ja etsiessään murhaajaa Camille joutuu tekemisiin oman rankan menneisyytensä kanssa. 

Paha paikka -kirjassa kolmikymppinen Libby alkaa selvittää 25 vuotta sitten tapahtuneen murhayön tapahtumia. Tuona yönä Libbyn äiti ja kaksi isosiskoa murhattiin, ja seitsemänvuotiaan Libbyn todistuksen takia isoveli Ben tuomittiin vankilaan. Mutta oliko murhaaja sittenkään Ben?

Kiltti tyttö -kirjassa päällisin puolin täydellisen pariskunnan Nickin ja Amyn avioliiton muurit alkavat sortua, kun Amy katoaa ja poliisi syyttää katoamisesta (eli todennäköisestä murhasta) Nickiä. Nick vakuuttaa syyttömyyttään ja haluaa selvittää, mitä Amy on juoninut Nickin selän takana ja kuka hänet on kaapannut. Mutta Nickinkin kaapista paljastuu luurankoja...

Kaikissa Flynnin kirjoissa henkilöt ovat epämiellyttäviä. Terävien esineiden Camille on alkoholisoitunut, moraaliton ihmisraunio, Pahan paikan Libby on laiska ja saamaton kleptomaani-pummi, ja Kiltin tytön pariskunta taasen suorastaan kilpailee siitä, kumpi on iljettävämpi hahmo (Nick on nilkkimäinen pettäjä, Amy taasen psykopaatti). Hahmoihin ei samaistu, eikä heistä voi pitää, mutta se ei silti haittaa lukukokemusta millään tavalla. Pikemminkin henkilöiden vastenmielisyys vain alleviivaa Flynnin kyynistä ihmiskuvaa ja on siten tehokas kirjallinen keino.

Kaikissa Flynnin kirjoissa on hyvin rakennettu, jännittävä juoni, mutta Teräviä esineitä ja Kiltti tyttö ovat juonenkäänteiltään romaanitriosta hurjimmat, ja niiden rinnalla Pahan paikan tarina tuntuu tavanomaiselta. Kaikissa kirjoissa on ällöttävyyksiä, mutta Teräviä esineitä on teoksista sairain (se on siis todella, todella sairas kirja, jota en suosittele herkkänahkaisille). Vaikka Teräviä esineitä on järkyttävä, kirja on kuitenkin lopulta vain hyvin kerrottu, karsea tarina pahoista ihmisistä - mitään muuta teemaa teoksesta on vaikea löytää. Paha paikka ja Kiltti tyttö tarjoavat enemmän aineksia pohdiskeluun, erityisesti Kiltti tyttö, joka luo aika hyytävän kuvan avioliitosta, kun taas Pahassa paikassa podetaan omantunnon tuskia. Lyhyesti: Kiltti tyttö on paras, Teräviä esineitä toiseksi paras ja Paha paikka huonoin.

Paras syy, miksi Gillian Flynnin kirjoja kannattaa lukea, ovat Flynnin huikeat kertojanlahjat; hän saa lukijan pauloihinsa. Olen lukenut kaikki Flynnin kirjat yhdeltä istumalta, sillä en voinut jättää tarinaa kesken! Flynnin kerronnassa viehättävä piirre ovat myös pienet yksityiskohdat, jotka tekevät hahmoista eläväisiä ja antavat tarinoihin ripauksen arkea - mikä osaltaan tekee kirjoista vielä hirveämpiä, sillä juuri nuo pienet yksityiskohdat tekevät hahmoista oikeantuntuisia, vaikka tarinat muuten ovatkin kaikessa kaistapäisyydessään epärealistisia. Toivottavasti.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus (2016)

Eletään sodanjälkeistä aikaa 1940-luvun Suomessa. Evakkotyttö Inga on jäänyt orvoksi ja asuu isovanhempien luona. Inga on kiltti, ahkera ja fiksu, mutta häntä kiusaavat koulussa sekä opettaja että luokkatoverit - Inga ei nimittäin puhu. Hän on lakannut puhumasta sota-aikana, kun näki jotain kamalaa...

Laila Hirvisaaren Hiljaisuus (2016) on todellinen helmi kirjojen joukossa. Miten voi yksi kirja olla samaan aikaa täynnä surua ja toivoa? Sydäntäsärkevä tarina, kaunis kieli, herkkä ymmärrys pienen lapsen surusta... En ole ikinä itkenyt näin paljon kirjaa lukiessani. Hiljaisuus on valtavan tunteikas ja katarttinen lukukokemus.

Enempää en osaa tästä kirjasta sanoa. Hiljaisuuden hienous vetää hiljaiseksi.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

J. R. R. Tolkien: Silmarillion (The Silmarillion, 1977)

Täytin aukon sivistyksessä ja luin Tolkienin Silmarillionin. Tolkien kirjoitti tätä Keski-Maan esihistoriasta kertovaa teosta yli puoli vuosisataa mutta ei saanut sitä elinaikanaan valmiiksi. Tolkien kuoleman (1973) jälkeen hänen poikansa Christopher Tolkien muokkasi teoksen julkaisukuntoon. Silmarillion julkaistiin postuumisti 1977.

Silmarillion kertoo Keski-Maan historian maailman luomisesta viimeisen Harmaisiin satamiin lähtevään laivaan saakka. Silmarillion koostuu viidestä eri "kirjasta", joista ehdottomasti upein on heti ensimmäinen: Ainulindalë. Siinä Ilúvatar luo maailman ja ainurin, joista osa lähtee valarina varjelemaan Ardaa. Valaquentassa kerrotaan tarkemmin valariista ja Melkorista, pahasta valasta, joka tahtoo hallita Ardaa ja kaikkia sen asukkeja.

Quenta Silmarillion on teoksen pistin osio, jossa kerrotaan haltiakansoista ja ensimmäisistä ihmisistä ja kääpiöistä sekä lukuisista haltioiden ja Morgothiksi ristityn Melkorin välisistä sodista. Nimensä teos saa Silmarileista, arvokkaista jalokivistä, joita Morgoth hamuaa. Idea on siis aika sama kuin TSH:ssa: taistelu kimmeltävästä pahisten ja hyvisten välillä. Quenta Silmarillion kattaa todella pitkän ajan Keski-Maan historiassa, ja juoni ei siksi ole yhtenäinen eikä myöskään jännittävä. On kuitenkin kiinnostavaa tutustua haltiahahmoihin ja lukea vaikkapa, millaiset sukujuuret Elrondilla on. Quenta Silmarillionissa on monia kiinnostavia hahmoja (kuten Fëanor), ja mukaan mahtuu hyviä naishahmojakin (Hareth, Luthien), mutta henkilöihin ei kiinny samalla tavalla kuin vaikkapa TSH:n hahmoihin.

Neljäs osa Akallabêth kertoo haltiakansan asuttaman Númenorin saaren tuhosta ja Morgothin palvelijasta Sauronista. Koko Silmarillionin mielenkiintoisin osio on kuitenkin viides kirja (Valtasormuksista ja Kolmannesta Ajasta), joka kertoo mahtisormusten tarinan kokonaisuudessaan, niputtaa ja taustoittaa Hobitin ja TSH:n. Hobitti-elokuvissa nähdyt Valkoista neuvostoa ja Sauronia käsittelevät kohtaukset avautuvat Silmarillionin teksin avulla.

Teoksen intertekstuaalinen pohja on valtava. Viittauksia on mm. Raamattuun (hyvän ja pahan välinen taistelu, mustavalkonen moraaliasetelma, yksi olento luo maailman, ainur=enkelit), Miltonin Kadotettuun paratiisiin (Melkor=Saatana, langennut enkeli), antiikin tarinoihin (Numenor=Atlantis), keskiajan taruihin (ritarimeininki), Kalevalaan (luominen ja taisteleminen laulamalla, Kullervo-pastissi Turin) ja moniin muihin mytologioihin (Morgoth&Sauron=Loki).

Silmarillionissa Tolkien on ottanut länsimaisen kirjallisuuden parhaat palat, lyönyt ne blenderiin ja tehnyt aineksista sopusointuisen, suussa sulavan smoothien. Silmarillion on kirjallinen gourmet.

Tolkien on luonut vankalla eri humanististen tieteiden tuntemuksellaan ja säkenöivällä mielikuvituksellaan upean fantasiamaailman, joka tuo suurta iloa ihmiskunnalle. Ardan maantiede, historia, kansat, kielet... kaikki on viimeisen pääöle mietittyä ja hiottua. Teksti on kauttaaltaan kaunista ja ylevää, mistä kiitos kuuluu Kersti Juvan erinomaiselle suomennokselle. Suomenkielistä laitosta tosin vaivaa outo pilkutus, joka usein haittaa jopa ymmärtämistä. Tapahtumia teoksessa riittää, vaikka ne onkin kerrottu vähän tylsästi, toteavalla tyylillä, joka tietenkin tällaiseen "historiateokseen" sopiikin. Tolkien onkin juuri tyylin mestari.

Joannot Martorell & Martí Joan de Galba: Tirant Valkoinen (Tirant lo Blanc, 1490)

Tirant Valkoinen on keskiaikainen ritariromaani. Kirja kulkee kahden kirjoittajan nimissä: ensimmäinen kirjoittaja Joannet Martorell kuoli 1468, ja toinen kirjoittaja, Martorellin ystävä Martí Joan de Galba viimeisteli teoksen, joka ilmestyi 1490. Teos on kirjoitettu valenciaksi, ja sen on suomentanut Paavo Lehtonen 1987.

Tirant Valkoinen kertoo bretonisyntyisestä Tirant-nimisestä ritarista, joka seikkailee ympäri Eurooppaa. Tirant on ritareista parhain ja uljain, todellinen miesten mies. Tirant on hyvä kristitty, erinomainen taistelija, kaunopuheinen seuramies ja vieläpä älykäs strategi. Ainoat kauneusvirheet Tirantin toiminnassa ovat hänen hölmöilynsä rakkauden huumassa.

Keskiaikainen kosmopoliitti Tirant matkustelee teoksessa ympäri Eurooppaa: mittelee voimiaan turnajaisissa Euroopassa, juonii kuninkaallisia naimakauppoja Sisiliassa, purjehtii Välimerellä, puolustaa Konstantinopolia vihollisia vastaan, joutuu maurien orjaksi Pohjois-Afrikassa... Pääjuoni on Tirantin rakkaus bysanttilaisprinsessa Carmesinaan.

Tirant Valkoinen edustaa vaihtoehtohistoriaa. Tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun alun Eurooppaan, ja mukana on monia historiallisia henkilöitä. Joitakin historiallisiakin tapahtumia kuvataan kuten sukkanauharitarikunnan perustaminen - joka tosin tapahtui jo vuonna 1348 eikä 1400-luvulla. Kuitenkin suurin osa tapahtumista ja hahmoista ovat täyttä hölynpölyä. Kirjassa esim. Kanarian saarten muslimikuningas hyökkää Englantiin. Todellisuudessa Kanarialla asui ennen eurooppalaisten tuloa alkuperäiskansa eikä muslimiyhteisö. Tällaisella fiktiivisellä tarinalla Martonell perustelee sen, että Espanja valloitti Kanarian saaret 1400-luvulla. Tirant Valkoinen sisältää siis 1400-luvun valeuutisia! Paksuin valhe on kuitenkin se, että kirjassa Konstantinopolia EI menetetä osmaneille vaan kaupunki pelastuu Tirantin johdolla. Konstantinopolin eli Bysantin/Itä-Rooman menetys oli kai Martonellille niin kova pala, että hän kirjoitti kirjan, jossa Bysantti saa onnellisen lopun.

Keskiajalla Eurooppa oli heikko ja puolustautui leviävää islamia vastaan. Tirant Valkoisessa muslimit ovat vihollisia, olivatpa nämä sitten saraseeneja, osmaneja tai maureja. Suurin osa muslimeista esitetään pahoina ihmisinä (esim. miehet tappavat oman johtajansa, kuningas surmauttaa tyttärensä), mutta muutamiin muslimeihin tutustutaan lähemmin ja heidät kuvaillaan kelpo ihmisiksi "pakanuudesta" huolimatta. Tällainen on mm. sulttaanin lähettiläs Abdullah, jota kristityt pitävät niin viisaana, että antavat tälle lisänimen Salomo. Abdullah Salomon monta sivua pitkä puhe hyvän ruhtinaan ominaisuuksista onkin yksi kirjan parhaita hetkiä. Tosin nämä "hyvät" muslimit ovat usein sellaisia, jotka joko kääntyvät kristinuskoon tai muuten tuntevat sitä.

Tirant Valkoinen on mainio opas ritariuteen. Kirjassa kerrotaan tarkkaan, miten ritarin pitää toimia ja mikä merkitys on vaikkapa miekan koristeluilla. Kaksintaisteluita teoksessa on lukematon määrä, ja väkivaltaa kuvaillaan erittäin verisesti ja peräti kuvottavasti. Teos antaa kattavan kuvan keskiajan sivistyspohjasta, sillä teoksessa viitataan mm. moniin antiikin tarinoiden ja Raamatun hahmoihin.

Lähes 900-sivuinen kahtena niteenä suomeksi ilmestynyt kirja on epätasaista luettavaa. Alku on paras, mutta siinäkin (kuten koko kirjassa) on paljon toistoa. 1400-luvun romaanissa juonenkuljetus ei ole onnistunutta, vaan juoni polkee paikallaan useasti. Varsinkin ensimmäinen Konstantinopoli-osuus on tylsää luettavaa: monta sataa sivua Tirantin ja prinsessan on-off-suhdetta. Kerrontaa teoksessa on vähän, dialogia runsaasti. Välillä pidetään aidosti hienoja puheita jaloista aiheista mutta suurimmaksi osaksi dialogi on puisevaa luettavaa, ylitunteellista vuodatusta. Muutamia pärskähdyksiäkin teos aiheuttaa, mutta ne ovat lähinnä tahatonta komiikkaa.

Leena Krohn: Ihmisen vaatteissa (1976)

Leena Krohnin Ihmisen vaatteissa (1976) on filosofinen ja humoristinen tutkielma ihmisyydestä viehättävän tarinan muodossa. Tästä lastenkirjasta nauttii myös aikuinen.

Minä ihmettelen ihmistä, joka osaa sekä soittaa taikahuilua että valmistaa ohjuksia. Mikä hän oikein on?

Eräs pelikaani päättää ryhtyä ihmiseksi, varastaa uimarannalta vaatteet ja liftaa kyydin Helsinkiin. Siellä pelikaani alkaa elämänsä ihmisenä. Pelikaanin tutustuminen ihmiselämään on perin hullunkurista ja saa aikaan monet naurut. Pelikaani rakastuu taiteeseen ja tieteeseen. Ensimmäinen paikka, johon hän Helsingissä päätyy, on Kansallisoopperan Taikahuilu-esitys. Kun ihmiset kysyvät pelikaanin nimeä, tämä nimeää itsensä Papagenoksi - se kun on ensimmäinen nimi, joka pelikaanille tulee mieleen! Tällaisia hurmaavia pikku tarinoita pullollaan on Krohnin kirja.

Todellisuus ei riitä ihmiselle, yksi maailma ei ole hänelle kyllin, vaan hänen täytyy itse tehdä niitä lisää, uusia ja uusia.

Ainoa ihminen, joka tunnistaa ihmisvaatteisiin sonnustautuneen pelikaanin linnuksi, on pieni poika nimeltä Emil, joka opettaa pelikaanin lukemaan. Pelikaanimiehen ja ihmispojan ystävyys on hellyyttävää, koskettavaakin luettavaa. Emil on avioerolapsi, joka on muuttanut äidin kanssa kaupunkiin isän jäädessä maalle uuden perheen kanssa. Tätä kipeää asiaa Krohn kuvaa myötätuntoisesti ja herkästi.

Eläin on ikuinen, koska se ei tiedä kuolevansa. Vain ihminen on todella kuolevainen.

Ihmisen vaatteissa -kirjasta on tehty myös hurmaava lastenelokuva Pelikaanimies (2004). Kirjan episodimainen rakenne on muokattu elokuvassa eheämmäksi juoneksi. Pelikaanimiestä esittää elokuva ikimuistettavan ihanasti Kari Ketonen.

Henryk Sienkiewicz: Ristiritarit (Krzyżacy, 1900)

Nobel-palkitun puolalaiskirjailija Henryk Sienkiewiczin tuotantoa suomennettiin todella paljon 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, mutta ajan myötä Sienkiewiczin suosio on sulanut ja häneltä tunnetaan nykyään lähinnä alkuseurakunnasta kertova Quo Vadis. Tämä on huutava harmi, sillä Sienkiewicz on upea kirjailija! Sienkiewicz on kirjoittanut lukuisia muitakin historiallisia romaaneja, muun muassa Ristiritarit (Krzyżacy), joka on ilmestynyt puolaksi 1900 ja suomennettu vasta 1936.

Ristiritarit kertoo Puolan historiasta ja sijoittuu vuosiin 1399-1410, jolloin saksalainen ritarikunta terrorisoi Puolan maata. Puolalaiset ritarit taistelevat saksalaisia ristiritareita vastaan. Mukana tarinassa on mm. mestauslava, ristiinpukeutumista, neidonryöstö, kaksintaistelu, karhunkaato... Ja lopuksi päästään vielä SOTIMAAN, IHANAA! 

Kirjassa esiintyy historiallisia henkilöitä (kuten Puola-Liettuan kuningas Jagiello) mutta pääosassa ovat fiktiiviset henkilöt, etunenässä nuori puolalaisritari Zbyszko. Zbyszko ratsastaa ympäri Puolanmaata jahtaamassa saksalaisritareita, jotka ovat häntä vastaan rikkoneet. Zbyszko on naiivin ihanteellinen mutta innossaan silti sympaattinen hahmo, voimakas ja taitava soturi, jota ei ole liialla järjellä siunattu. Zbyszko on romaanin alussa melkoinen kuumakalle, joka yksioikoisen ajatusmaailmansa takia joutuu suuriin vaikeuksiin ja joutuukin oppimaan teoksessa ihanteiden ja todellisuuden eron. Zbyszkon setä ja oppi-isä ritari Macko on kovan luokan soturi hänkin ja lisäksi odysseusmainen ovela kettu, joka juonii veljenpojalleen komeaa omaisuutta. Tshekkiläinen asemies Hlawa tuo ylhäisten ritarien maailmaan ripauksen maalaisjärkeä. Zbyszkon elämän naiset Danusia ja Jagienka ovat aivan erilaisia: toinen on hento, kaunis kukka, jonka voi helposti taittaa ojanpientareelta; toinen taasen kuin nuori vahva pajunvitsa, joka taipuu muttei katkea. Jälkimmäinen Jagienka on heistä oma suosikkini ja virkistävä naishahmo übermaskuliinisessa maailmassa.

Kirjassa tapahtuu paljon jännittäviä juonenkäänteitä, mutta niitä ei ole kerrottu kovin jännittävästi. Tämä verkkainen kerronta oli teoksessa juuri parasta ja muistutti erään lempikirjailijani Alexandre Dumas'n kerrontaa. Tosin Sienkiewiczin tyylissä ei ole Dumas'lta tuttua huumoria. Sienkiewiczin kertojanääni eläytyy niin vahvasti aikakauden arvoihin ja maailmankuvaan, että välillä luulin lukevani aikalaiskertomusta. Tosikkomainen tyyli tukee tätä vaikutelmaa, sillä kertoja ei suhtaudu edes kevyellä ironialla naurettaviin ritarisääntöihin. Tyyliin kuuluu myös ylitsepursuava tunteellisuus, mutta välillä kirja onnistuu olemaan aidosti koskettava.

Teos maalaa keskiajasta sangen negatiivisen kuvan: verikosto on elämän ykkösprioriteetti, ritarin kunnia ohittaa maalaisjärjen, sota on haaveista suurin ja lempiharrastus saksalaislinnojen ryöstö, Jumalalta rukoillaan voittoa vihollisista, munkkeus/pappeus ei estä maallisia iloja, kunniakkainta on kuolla miekka kädessä... Toisaalta ritarit ovat kohteliaita, ylevämielisiä ja hurskaita. Ristiritarit on myös todella nationalistinen teos: puolalaisia ylistetään jaloiksi, sisukkaiksi ja rohkeiksi, mutta saksalaiset tuomitaan raakalaisiksi. Wikipedia tietää kertoa, että teos olikin 1920-luvun vastaitsenäistyneessä Puolassa pakollista koululuettavaa.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Harald Selmer-Geeth: Siltalan pehtoori (Inspektorn på Siltala, 1903)

Unohduksiin vaipunut suomalaisromaani Siltalan pehtoori ilmestyi ruotsiksi nimellä Inspektorn på Siltala vuonna 1903 ja heti seuraavana vuonna suomenkielisenä käännöksenä. Kirjan tekijä on Harald Selmer-Geeth, salanimen takana piileksivä W. A. Örn. Kirja sai 1900-luvun alussa suosiota näytelmä- ja elokuvaversiona. Filmatisointi Siltalan pehtoori ilmestyi 1934 ja oli hurja yleisömagneetti - ja on edelleen kuudenneksi katsotuin elokuva Suomessa kautta aikojen! Elokuva on aidosti viihdyttävä, ja romanttinen, kuvattu kauniissa maalaismaisemissa ja miehitetty erinomaisin näyttelijöin. Mainio elokuvaversio olikin syy, joka johti minut romaanin pariin - enkä pettynyt! Joitakin pieniä muutoksia on elokuvan ja alkuperäisteoksen välillä, mutta molemmat ovat mukaansatempaavia tarinoita.

Paul "Polle" Biörenstam on nelikymppinen tilanomistaja, joka on villin nuoruutensa jälkeen tylsistynyt ja viettää päivänsä kartanossaan konjakkia kittaillen. Lääkäri varoittaa, että jos Polle ei ryhdistäydy ja keksi jotain järkevää tekemistä, terveys ei kauan tällaista menoa kestä. Niinpä Polle pestautuu Siltalan tilalle pehtooriksi valenimen turvin. Siltalassa kaunis kapteeninrouva, nuori leski Lilli Lind pitää kovaa komentoa, ja pehtoori joutuu heti ensihetkistä lähtien kahnauksiin kapteeninrouvan kanssa.

Romaani edustaa klassista kartanoromantiikkaa, ja juoni on erittäin arvattava, vaikka elokuvaa ei olisikaan nähnyt. Kirja on silti erittäin nautittava hilpeän ja rempseän kirjoitustyylin takia. Polle kertoo Siltalan tapahtumista veljelleen kirjeitse eläväisesti. Kirjeet eivät sisällä vain sitaatteja kapteeninrouvan sivalluksista vaan myös tarkkoja kuvauksia pehtoorin toimista, kun hän ryhtyy modernisoimaan vanhanaikaista maatilaa. Jälkimmäisiä on hyvin mielenkiintoista lukea, ja teoksesta saakin kiintoisan kuvan sadan vuoden takaisesta maanviljelystavasta.

1900-luvun alun Suomen luokkaerot ovat hyvin selkeästi esillä teoksessa, sillä aatelismiehen luokkaretki palkolliseksi ei suju kommelluksitta. Välillä suorastaan häiritsee, miten alentuvasti ja halveksuen pehtoori suhtautuu piikojen hakkailuihin ja työläisten hitauteen. Tästä huolimatta luin teosta suorastaan ahmien. Toivottavasti tämä mainio lukuromaani saisi lisää lukijoita 2000-luvulla.

P. G. Wodehouse: Jeeves-novelleja

Yläluokkainen Bertie on rikas, harmiton ja hyväntahtoinen tolvana. Jeeves on hänen herrasmiespalvelijansa, tahdikas, kuiva ja älykäs. Wodehousen humoristiset Jeeves-tarinat kertovat näiden kahden seikkailuista. Tarinoissa on aina sama kaava: Bertie on sekoillut tai joku hänen ystävistään on pulassa, ja juuri kun tilanne näyttää erittäin huonolta, Jeeves keksii yllättävän ja toimivan ratkaisun ja pelastaa päivän.

"Tätä asiaa emme pysty ratkaisemaan keskenämme, sanoin totisena. - On turvauduttava korkeampaan voimaan. Jeeves on neuvova meille tien."

Wodehouse alkoi kirjoittaa Jeeves-tarinoita 1910-luvulla. Vuonna 1919 julkaistiin ensimmäinen novellikokoelma My Man Jeeves, ja lisää ilmestyi 1920-luvulla. 1930-luvulla Jeeveksen ja Bertien toilailut laajenivat romaaneiksi.

Wodehousen Jeeves-teokset ovat jo kauan olleet lukulistallani, ja nyt keväällä oli sopivan keveä hetki uppoutua brittihuumorin pariin. Lueskelin Jeeves-projektini aikana vain novelleja. Kokonaista romaania en olisi jaksanut tätä ilottelua lukea, mutta pieninä annoksina Jeeves-tarinat olivat mainioita kirjallisia välipaloja.

Tutustuin seuraaviin novellikokoelmiin: The Inimitable Jeeves (1923), Carry On, Jeeves (1925), Very Good, Jeeves (1930). Suomennoksia näistä novelleista on julkaistu monissa niteissä 1940-luvulta lähtien: Verraton Jeeves, Kyllä Jeeves hoitaa, Pip-pip, Sir, Parahin, Jeeves, Kernaasti, Jeeves. Jotkin novellit on suomennettu jopa kolmeen otteeseen. Tässäpä suomennosnäytteitä eri vuosikymmeniltä:

"Niin, mitenkähän sen Jeeves-kysymyksen laita oikein mahtaa olla? Jeeves on miespalvelijani, käsitättehän? Monet ihmiset ovat sitä mieltä, että olen aivan liian riippuvainen tuosta miekkosesta. Agatha-tätini on itse asiassa mennyt niin pitkälle, että kutsuu Jeevesiä minun hoitajakseni. No niin, minä sanon vain: Miksikäs ei? Se mies on nero." (Katri Jylhä 1950)

"Mitä nyt tuohon Jeevesiin tulee - kamaripalvelijaani, tiedättehän - niin monien mielestä olen hänestä aivan liian riippuvainen. Agatha-täti on itse asiassa rohjennut sanoa häntä jopa hoitajakseni. No, miksipä ei? Mieshän on nero." (Paavo Lehtonen, 1993)

"Ajattelin tässä ottaa puheeksi Jeevesin - miespalvelijani, tiedättehän - ja hänen suhteensa vasitenkin kysymyksen, missä mahdamme mennä? Monet ovat sitä mieltä, että olen hänestä aivan liian riippuvainen. Agatha-tätini meni jopa niin pitkälle, että julisti Jeevesin olevan minun vartijani. No, siihen minä vastaan, että miksikäs ei. Mies on nero." (Kaisa Sivenius 2013)

Katri Jylhän suomennokset ovat heikkolaatuisia ja ajastaan jälkeenjääneitä. Paavo Lehtosen suomennokset ovat perushyviä, mutta viimeisin suomentaja Kaisa Sivenius on tehnyt timanttista työtä. Sivenius on tehnyt suurimpaan osaan Jeeves-tuotannosta uudet suomennokset 2000-luvulla. Suomennokset ovat ilmestyneet Jeeves-tarinoita -alaotsikkoa kantavissa kirjoissa. Sivenius on löytänyt tien Wodehouseen kieleen. Wodehousen kieli on juuri oikea sekoitus hienostelevaa tyyliä ja arkisempia sanavalintoja, ja Siveniuksen käsittelyssä notkeat lauserakenteet, liukkaat lausahdukset ja kuivakan koominen sanasto asettuvat upeasti suomen kieleen. Huumori ja kieli kulkevat käsi kädessä, ja huonommalla suomennoksella Jeeves-tarinat eivät olisi yhtä hauskoja kuin ne nyt ovat.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Lauren Kate: Langennut (Fallen, 2009)

Hän näki silmänurkastaan, että Cam vilkuili häntä. Hänellä oli imarreltu olo - ja hermostunut, ja sitten turhautunut. Daniel? Cam? Hän oli ollut tässä koulussa, miten kauan? Neljäkummentäviisi minuuttia? - ja jo nyt hän pallotteli mielessään kahta eri kundia. Ja hän oli tässä koulussa nimenomaan siitä syystä, että kun hän viimeksi oli ollut kiinnostunut kundista, kaikki oli mennyt hirvittävällä, hirvittävällä tavalla pieleen. Hän ei voinut antaa itsensä hullaantua (kahdesti!) ensimmäisenä koulupäivänä.

Surullisten tapahtumien jälkeen teinityttö Luce Price joutuu Sword & Crossin koulukotiin, joka on tarkoitettu mieleltään järkkyneille nuorille. Tiukkoja sääntöjä noudattavassa sisäoppilaitoksessa Luce tutustuu uusiin persoonallisiin koulutovereihinsa ja löytää tosiystävän hassusta Penn-tytöstä. Kivoja poikiakin koulussa on: Luce ihastuu ensisilmäykseltä komeaan Danieliin, joka kuitenkin suhtautuu Luceen tarmokkaan torjuvasti. Kiehtova Cam kiinnostuu Lucesta, mutta Lucen sydän läpättää eniten Danielille, joka tuntuu Lucesta oudolla tavalla kamalan tutulta, kuin he olisivat tunteneet toisensa aina... Pikkuhiljaa selviääkin, että Danieliin liittyy jotain yliluonnollista.

Lauren Katen Langennut (Fallen, 2008) on Stephenie Meyerin Houkutuksen (Twilight, 2005) kaltainen genrehybridi (romanttinen teinifantasia). Juonikin alkaa samalla tavalla: tyttö on pakkomielteisen kiinnostunut häntä karttavasta pojasta, jossa on jotain ylimaallisen ihanaa... En koskaan pitänyt Houkutuksesta, mutta Langenneeseen lankesin heti! Lauren Katen kirja ilmestyi suomeksi vasta vuonna 2017 tänä keväänä julkaistun elokuvaversion myötä. Katsoin elokuvan ensin ja luin kirjan vasta sitten. Molemmista pidin.

Kate kirjoittaa ihan mukiinmenevää proosaa. Nautin teoksen viipyilevästä tunnelmasta, pienillä yksityiskohdilla luodusta goottiromanttisesta miljööstä ja sarkastisesta huumorista. Lucen kärsivää mieltä kuvataan onnistuneesti. Muutkin teinihahmot on rakennettu hyvin: ihana, hörhömäinen Penn, jumalainen Daniel, vaarallinen Cam, erikoinen Arriane, hunajainen Gabbe, cool Roland, häiriintynyt Molly, sympaattinen Todd... Myös elokuvassa hahmot on toteutettu hyvin ja Lucen traaginen tausta on kerrottu elokuvallisin keinoin valkokankaalla jopa alkuperäisteosta koskettavammin. Muutamat muutkin asiat on toteutettu elokuvassa sujuvammin kuin kirjassa: elokuvan juoni tihenee loppua kohti nopeammin kuin kirja. Loppua lukuun ottamatta elokuva on kirjalle sangen uskollinen. Sekä kirjassa että elokuvassa lopetus on kuitenkin kömpelö.

En ole lukenut teinifantasiaa pitkiin aikoihin, ja oli ihanaa uppoutua sydänsurujen, punastumisten, kouluhuolien ja hitaasti aukeavien mysteerien maailmaan. Kliseistä mutta maukasta.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Jack London - Erämaan kutsu (The Call of the Wild, 1903)

Jos koulussa pitää lukea klassikkoteos, Jack Londonin Erämaan kutsu on erinomainen valinta: se on lyhyt ja mielenkiintoinen romaani. Erämaan kutsu kiinnostaa varmasti erityisesti eläinten ystäviä, sillä kirjan pääosassa on koira!

Buck on 70 kiloa painava älykäs koira, yhdistelmä bernhardinkoiraa ja paimenkoiraa. Buck elelee rauhassa aurinkoisessa Kaliforniassa, kunnes se ryöstetään ja kuljetetaan Alaskaan, jossa kultakuumeen takia tarvitaan vahvoja rekikoiria. Buckin elämä muuttuu aivan täysin, ja sen täytyy sopeutua vaikeisiin olosuhteisiin: lumiseen maastoon, vähäiseen ruokaan, erittäin raskaaseen fyysiseen työhön, piiskaniskuihin ja tappeleviin koiriin. Buck on selviytyjä ja oppii nopeasti ja kehittyy erinomaiseksi rekikoiraksi.

Kertoja kuvailee Buck-koiran tunteita ja moraalia (!), mutta muuten kirja kertoo koirista ja niiden käytöksestä realistisesti. Ei siis tarvitse pelätä, että kyseessä on lastenkirja, jonka päähenkilö on puhuva hauveli. Tämä on aikuistenromaani ja hieno sellainen. 

Vaikka Erämaan kutsu on hyvin suoraviivainen kertomus, teoksessa on myös mielenkiintoista pohdiskelua. Teoksen upean nimen (The Call of the Wild) viittaamaan teemaan palataan teoksessa monta kertaa: "Eikä se [Buck] oppinut ainoastaan kokemuksista, vaan myös sen jo ammoin sammuneet vaistot heräsivät uudestaan henkiin. Lajin kesytetyt sukupolvet karisivat sen harteilta. - - Ja kun se äänettöminä pakkasöinä nosti kuononsa päin tähtiä ja ulvoi pitkän susimaisen ulvonnan, sen kuolleet ja maan tomuksi muuttuneet esi-isät ulvoivat sen kautta halki vuosisatojen."

Jack Londonin proosa on hienoa luettavaa. En ole aiemmin lukenut eräkirjoja, mutta jos ne on kirjoitettu näin kauniisti, lukisin mielelläni lisääkin: "Kun revontulet loimusivat kylminä taivaalla, tai kun tähdet tanssivat pakkasen kourissa ja kun maa oli kohmeessa ja turta lumiverhonsa alla, tämä eskimokoirien laulu olisi voinut olla haaste elämälle, mutta kun se oli niin mollisävytteinen, niin pitkäveteinen, niin valittava, lähes nyyhkyttävä, se muistutti pikemminkin rukousta elämälle, olemassaolon tuskan ilmentymää."

Buck kohtaa Alaskassa monenlaisia ihmisiä. Vain harva heistä osoittautuu kelvollisiksi olennoiksi, ja ihmisiä kuvataankin teoksessa erittäin kriittisesti. Koira saattaa olla ihmisen paras kaveri, mutta ihminen ei taatusti ole koiran paras kaveri Jack Londonin mukaan. Teoksesta voi hanakasti etsimällä löytää jopa luonnonsuojelullista näkökulmaa, mutta ennen kaikkea teos kunnioittaa luontoa ja sitä, miten luonnossa toimitaan. Erämaan kutsu on ilmestynyt vuonna 1903 ja tuo mieleen aikalaisensa, Edgar Rice Burroughsin Tarzan, apinain kuningas -kirjan (1912). Molemmissa teoksissa ihannoidaan voittajaluonteita ja kuvaillaan aika raa'astikin, miten viidakon laki toimii.

Buckin seikkailu Alaskassa on hieno tarina koirista, ihmisistä ja luonnosta. Erämaan kutsu on yksi koskettavimpia kirjoja, jonka olen lukenut. Vain täysin sydämetön tai koiria vihaava ihminen voisi inhota tätä kirjaa.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Isabel Allende: Henkien talo (La casa de los espiritus, 1982)

Kolumbialaisen Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys (1967) on upeimpia lukemiani romaaneja, ja chileläisen Isabel Allenden Henkien talo (1982) tuntuu teoksen sisarteokselta. Molemmat romaanit edustavat maagista realismia ja kertovat eteläamerikkalaisen suvun tarinan nivottuna maan historiaan. Sekä García Márquez että Allende ovat fantastisia tarinankertojia, joiden mielikuvitus luo hienoja hahmoja ja jännittäviä juonenkäänteitä. Nämä kahden hienon kirjailijan pääteokset ovat kumpikin elämää suurempia taideteoksia, jotka koskettavat varmasti yhä uusia lukijasukupolvia vielä kauan.

Enempää sanottavaa ei minulla taidakaan olla Isabel Allenden Henkien talosta. Paitsi KIITOS Nenä kirjassa -blogille, jonka tekstin perusteella kirjaan tartuin.

Jane Johnson: Saharan tytär (The Salt Road, 2010)

Jane Johnsonin on brittiläinen kirjailija, joka asuu puolet vuodesta Marokossa sikäläisen miehensä kanssa. Johnson lienee ammentanut omasta elämästään aineksia kahteen suomennettuun teokseensa, romaaneihin Neidonryöstö ja Saharan tytär, sillä kummassakin teoksessa brittinainen matkaa Marokkoon ja tutustuu paikalliseen mieheen. Saharan tytär ei ole kuitenkaan mikään rakkausromaani, vaan romanssi on vain yksi sivujuonne älykkäässä teoksessa.

Saharan tytär -romaanissa on kaksi päähenkilöä: nelikymppinen brittiläinen verosuunnittelija Isabelle ja parikymppinen afrikkalainen paimentolaiskansa tuaregeihin kuuluva Mariata. Näiden kahden naisen maailmat kytkeytyvät mysteerisen amuletin myötä.

Molemmat päähenkilöt ovat kiinnostavia hahmoja. Isabellea pääsee kuitenkin lähemmäs, koska hänen osuutensa tarinasta kerrotaan minäkertojan avulla. Isabelle elää Lontoossa hyvin hallittua elämää, jonka vastapainoksi hänellä on villi kiipeilyharrastus, joka johdattaa Isabellen elämän mullistavalle matkalle Marokkoon. Isabelle on hyvin rakennettu, monin tavoin kipuileva hahmo, jonka koko luonne avautuu lukijalle mukavan hitaasti yli nelisataasivuisen romaanin aikana.

Aavikolla asustava Mariata on eksoottisempi hahmo, jonka tarina kerrotaan hänkertojan kautta. Mariata on vahvaluonteinen ja rohkea nuori nainen, joka tuntee arvonsa. Mariata elää aikana, jolloin hänen tuntemansa maailma on muuttumassa suuresti ja paimentolaiskansojen olemassaoloa uhataan. Mariata joutuukin moneen kiipeliin teoksessa. Hahmojen välillä on ristiriita: Isabelle elää hyvin turvattua elämää Lontoossa mutta on henkisesti heikompi ja haavoittuvaisempi kuin Mariata, joka säilyttää itsevarmuutensa, vaikka kohtaa elämässään valtavia haasteita, joissa on hengenmenokin lähellä.

Johnson käyttää teoksessaan hienosti apunaan tuntemustaan Marokosta. Romaanin lukeminen oli erittäin mielenkiintoista, koska opin paljon uutta Marokosta, paimentolaiskansoista - ja kiipeilystä! Juoni kulkee ja tihenee sopivan verkkaisesti mutta kiihtyy loppua kohden ja sortuu lopulta kliseisiin. Kokonaisuutena romaani on kuitenkin oikein hyvää luettavaa. Saharan tytär on mainio lukuromaani!

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Madame de La Fayette: Cleves'in prinsessa (La Princesse de Clèves, 1678)

Ranskalaisen aatelisnaisen Madame de La Fayetten vuonna 1678 julkaistu romaani Cleves'in prinsessa (La Princesse de Clèves) on kiehtonut minua teiniajoista lähtien. Ensinnäkään en ole lukenut 1600-luvun romaaneja, toiseksi teos kertoo prinsessasta, ja kolmanneksi kirjoittaja on aikanaan harvinainen naiskirjailija! Innokkaana tartuin siis tähän klassikkolistoilla keikkuva teokseen.

Historiallinen romaani alkaa mielenkiintoisesti. Teos sijoittuu Ranskan hoviin vuosiin 15581559. Tämä oli mielenkiintoista aikaa Euroopan historiassa: Englannissa kuningatar Elisabet I nousi valtaan vuonna 1558, ja hänen kilpailijansa, sukulaisnainen Maria Stuart taasen nousi seuraavana vuonna 1559 Ranskan kuningattareksi, kun hänen aviomiehensä isä, kuningas Henrik II, menehtyi tapaturmaisesti. Tosin Maria Stuartin puoliso, kuningas Frans II, kuoli hänkin jo vuonna 1560. Olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän Maria Stuartin valtakaudesta, sillä tämä kiehtova nainen on de La Fayetten romaanissa tärkeä sivuhahmo – mutta ei, historian kertaaminen ei olekaan tämän historiallisen romaanin tarkoitus. Historiallinen miljöö on vain taustakangas rakkaustarinalle.

Vaikka Cleves'in prinsessassa kerrotaan monista historiallisista hahmoista, teoksen päähahmot ovat fiktiivisiä. Mademoiselle de Chartres on hyveellinen nuori aatelisnainen, joka saapuu Ranskan hoviin ja lumoaa heti monta herrashenkilöä viehättävällä ulkonäöllään ja kohteliaalla käytöksellään. Cleves'n prinssi on kosijoista innokkain ja saa palkkioksi mademoiselle de Chartres'n käden. Näin päähenkilö muuttaa siviilisäätyään ja titteliään, ja hänet tunnetaan vastedes nimellä Cleves'n prinsessa. Prinssi on ihanteellinen aviomies, vaimoaan palvova ja kunniallinen mies, mutta prinsessa ei rakasta häntä. Hoviin saapuu Nemours'n herttua, joka rakastuu päätä pahkaa prinsessaan ja päättää valloittaa nuoren neidon sydämen. Prinsessakin rakastuu herttuaan syväksi kauhistuksekseen. Prinsessan äiti on kasvattanut tyttärestään siveän neitosen, mutta kun jalo äiti kuolee, prinsessa menettää moraalisen tukensa. Kykeneekö prinsessa vastustamaan intohimoa ja pysymään uskollisena aviovaimona miehelleen?

Cleves'in prinsessa on melodramaattinen kolmiodraama, jossa parin sadan sivun verran seurataan, kuinka aviomies, aviovaimo ja rakastajakandidaatti vatvovat tunteitaan. Juoni on aika yhdentekevä ja kietoutuu kähvellettyjen muotokuvien ja vääriin käsiin joutuneiden kirjeiden ympärille. Romanttisen tarinan peruskauraa siis. Kaikkitietävä kertoja selostaa hahmojen tunteet ja ajatukset apposen auki, mutta lukijan on silti vaikea samaistua yhteenkään hahmoon. Ongelma on se, että hahmot eivät ole kovin realistisia eivätkä tippaakaan mielenkiintoisia. Varsinkin pääpari on varsin luontaantyötävä: prinsessa riutuu moraalisessa ristiriidassaan, ja herttua haaveilee prinsessan rakkaudesta eli yrittää parhaansa mukaan tuhota tämän avioliiton. Tämä lienee sitä kuuluisaa ranskalaista vapaata elämäntapaa.

Madame de La Fayetten romaani oli siis melkoinen pettymys minulle. Olisin lattean rakkausjankkauksen sijaan lukenut mieluummin hovijuonitteluista, joista teoksen alussa olikin mielenkiintoinen sitaatti: "Jos yritätte arvostella asioita täällä sen mukaan miltä ne näyttävät, te erehdytte pahasti - -. Asiat eivät juuri koskaan ole sellaisia miltä ne näyttävät." Ilmeisesti myöskään Cleves'in prinsessa ei ollut sellainen lukunautinto, jolta se minulle vuosikausia vaikutti!

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Ingmar Bergman: Yksityisiä keskusteluja (Enskilda samtal, 1996)

Luin alkuvuodesta Ingmar Bergmanin romaaneja ja nyt jatkoin Bergman-projektiani vuonna 1996 ilmestyneellä romaanilla Yksityisiä keskusteluja (Enskilda samtal). Tarkoituksenani oli lukea myös Hyvä tahto (Den goda viljan) vuodelta 1991, mutta se oli liian elokuvakäsikirjoitusmainen makuuni. Sekä Yksityisiä keskusteluja että Hyvä tahto kertovat Bergmanin vanhemmista ja heidän vaikeasta suhteestaan. Nimet on tosin muutettu: isä Erik Bergman on Tomas, ja äiti Karin Bergman on Anna.

Yksityisiä keskusteluja koostuu viidestä keskustelusta eli ikään kuin viidestä näytöksestä, joissa Anna keskustelee rippipappinsa, aviomiehensä, äitinsä ja rakastajansa kanssa ja vielä lopuksi taas rippipapin kanssa. Keskustelut valottavat Annaa, jonka hahmo jäi alkuvuodesta lukemissani Bergmanin teoksissa muiden perheenjäsenien varjoon. Keskustelujen sisältö koskettelee Annan elämän suurta kriisiä: hän on rakastunut nuoreenmieheen ja kipuilee kurjassa avioliitossaan. Uskonnolla on yllättävän suuri merkitys teoksessa, vaikka teos onkin saanut nimensä sielunhoidollisista hetkistä papin kanssa.

Yksityisiä keskusteluja on dramaturgialtaan taidokas teos ja taitavasti kirjoitettu romaani. Kirja kuuluu Bergmanin viimeisimpiin teoksiin, ja ikääntyneen Bergmanin proosassa voi havaita suurta kehitystä edellisiin teoksiin verrattuna. Tyyli muistuttaa ihanaa Sunnuntailapsi-teosta, joka maalaa hienovaraisia kuvia pienistä hetkistä ja ihmisistä näinä hetkinä. Bergmanin kirjallisen tuotannon helmiä ovat tällaiset lyhyiden tuokioiden kuvaukset.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Anne Wiazemsky: Hymni rakkaudelle (Hymnes à l'amour, 1996)

Ranskalaisen Anne Wiazemskyn Hymni rakkaudelle on epäkyynisin kirja, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Wiazemskyn omaelämäkerrallinen perhetarina on kauniisti kirjoitettu, charmantti ja täynnä rakkautta.

Tarina alkaa, kun minäkertoja purkaa kuolleen äitinsä tavaroita veljensä kanssa. Muistot heräävät, ja niin alkaa suloinen, lämmin muistelo, jossa kerrotaan vanhemmista ja näiden rakastajista, hurmaavasta lastenhoitajasta, sukulaisista ja muista ihmisistä, jotka kuuluivat minäkertojan ja hänen veljensä lapsuuteen. Ketään perheenjäsentään tai läheistään minäkertoja ei tuomitse, vaikka näiden teot eivät aina kovin kauniita olekaan.

Lyhyen romaanin ajassa hyppelevä rakenne toimii hienosti, ja teos sisältää taitavaa ihmissuhteiden tarkastelua. Wiazemsky loihtii lapsuuden eloon kerronnassaan ja vei minutkin takaisin lapsuuden muistoihin. Lukukokemus oli erittäin nautittava.

Edith Piafin laulut ovat Wiazemskyn elämän soundtrack. Eri elämäntilanteissa minäkertoja palaa aina tuttujen laulujen pariin, vaikka hän välillä parjaakin niitä naiiveiksi ja tunteellisiksi. Olen myös suuri Piaf-fani ja pidin rakkaiden laulujen suomennosten lukemisesta.

Kirja on myös nimetty Piafin laulun mukaan. Tosin Piafin laulun nimi on Hymne à l'amour mutta Wiazemskyn teoksen alkuperäinen nimi on monikossa: Hymnes à l'amour. Siis hymnejä rakkaudelle! Alkuperäinen nimi onkin paljon parempi kuin yksikköön muunnettu suomennos. Wiazemskyn kirjassa rakastetaan monia ihmisiä. Rakkaus on välillä tuskallista, mutta se on aitoa ja kaikkein tärkeintä - peu m'importe si tu m'aimes.

tiistai 28. helmikuuta 2017

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta (Jeg forbanner tidens elv, 2008)

Olin varma että hän kuuli minun tulevn, mutta hän ei kääntynyt. Kun olin melkein perillä, sanoin hiljaa:
- Hei.
Hän ei kääntynyt nytkään, sanoi vain: - Älä ala puhua heti.
- Minä tässä, sanoin.
- Tiedän kuka siinä on, hän sanoi. - Kuulin kuinka ajatuksesi kolistelivat tietä pitkin. Oletko rahaton?

Keski-ikäinen norjalaismies Arvid on eroamassa vaimostaan, kun saa kuulla äitinsä sairastavan vakavaa syöpää. Äiti on syöpädiagnoosin saatuaan lähtenyt synnyinmaahansa Tanskaan kesämökille. Arvid lähtee äitinsä perässä Tanskaan aikeenaan paikkailla etääntyneitä välejä äitiin, mutta kesämökillä tunnelma on viileä.

Arvid on ryhtynyt kommunistiksi 1970-luvulla, ja nyt eletään marraskuuta 1989: muuri kaatuu, itäblokin maat vapautuvat, kommunistinen Neuvostoliitto vetelee viimeisiään. Kommunismin kanssa samaan aikaan sortuu myös Arvidin elämä. Nuoruus on todellakin ohi, ja elämä on vaikeaa.

En saanut Pettersonin teoksesta oikein otetta. Mikä on todellinen syy äidin ja pojan välirikkoon? Miksi äiti on niin kylmä ihminen? Millainen mies Arvid todella on - idealistinen oman tiensä kulkija vai onneton ja saamaton luuseri? Kirja tuntuu jäävän kesken. Harmi! Kirja on nimittäin hyvin kirjoitettu: hienovireinen ja hiljaisen melankolinen.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Anni Nupponen: Nainen ja kuningas (2009)

Yksi parhaimpia blogitauolla lukemiani kirjoja oli Anni Nupposen Putoavan tähden prinsessa (2014), ja siksi olen jo pidemmän aikaa halunnut tutustua Anni Nupposen muuhun tuotantoon. Nyt luinkin hänen esikoisteoksensa Nainen ja kuningas (2009), joka on hyvä fantasiakirja mutta ei yhtä tasokas kuin Putoavan tähden prinsessa. Molempiin teoksiinsa Nupponen on luonut uudet, omat fantasiamaailmansa, jotka eivät ehkä omalaatuisuudessa loista mutta ovat kuitenkin onnistuneita ja mielenkiintoisia, ja molemmissa teoksissa päähenkilö on vakaa ja vahva neitokainen, jonka kohtalo on rakastaa ja kärsiä paljon.

Nainen ja kuningas kertoo Eelis-naisesta ja Areth-kuninkaasta. Eelis on parantaja, jonka elämäntyö ja kutsumus on auttaa ympärillä olevia ihmisiä äidiltä perimillään parannustaidoilla ja joka vihaa sotaa ja väkivaltaa. Areth on kuningas, joka on hyvä ihminen mutta palvoo sodan ja sankarien jumalia ja kaipaa alituiseen sotaa. Näiden kahden niin erilaisen ihmisen tiet kohtaavat, ja kuten voi arvata, kyseessä on rakkaustarina.

Hitaasti hyvä tulee, ja niin Eeliksen ja Arethin rakkaustarinaakin pohjustetaan pitkään ja hartaasti. Ensimmäiset sata sivua ovat teoksen nautittavin osio, ja luin kirjaa kasvavan kiinnostuksen vallassa. Kun Eelis vihdoin saa Arethin kirjan puolivälissä, alkaa juoni junnata paikoillaan. Samat juonikuviot (sota ja parantajien aseman uhka) toistuvat teoksessa ja turhauttavat lukijaa. Myös rakkaustarina muuttuu melodraamalässytykseksi. Lisäksi minua ärsytti perinteinen sukupuoliasetelma: parantava nainen, tappava mies.

Onneksi juoni on vain yksi osa romaania, ja Nupposen teoksessa on paljon nautittavaa. Molemmissa lukemissani Nupposen teoksissa on samanlainen unelias tunnelma. Draaman voi aistia kasvavan, mutta koskaan se ei räjähdä täyteen toimintaan. Pidän tällaisesta fantasiakirjallisuudesta, jossa ei räiskitä vaan johon voi upota, vajota. Nainen ja kuningas -kirjan hahmot käyttävät paljon aikaa lepäämiseen, ja levolta tuntui kirjan lukeminenkin. Yksi syy tähän on Nupposen yksinkertainen mutta kaunis kieli.

Vaikka petyinkin hieman Naiseen ja kuninkaaseen, kirja piti kuitenkin otteessaan, ja luinkin teoksen yhdeltä istumalta.

[Olen kirjoittanut tämän tekstin jo heinäkuussa 2016 mutta unohtanut julkaista, joten tässäpä tämä nyt on.]

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Hilja Valtonen: Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa! (1927)

Hilja Valtonen on ollut minulle jo vuosia rakas kirjailija, jonka teoksia olen nautiskellut ilokseni. Nyt luettuani Valtosen romaanin Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa! (1927) todella kunnioitan häntä kirjailijana. Aloitin lukemaan Valtosen kirjaa ilman minkäänlaisia ennakkotietoja, istuin alas enkä noussut ennen kuin olin lukenut koko kirjan. Nyt on pääni sekaisin ja kylmät väreet kulkevat pitkin käsivarsia. Huh, mikä kirja!

Romaanin pääosassa on Varpu Vapaa, pyykkäriäidin ja juoppoisän ainoa lapsi.

Olen orpo. Ei ole mulla sukua, ei perhettä. Se onkin siunattu asia. Nyt saan suurentaa sukuni, laajentaa lajini, perata perheeni sellaiseksi kuin itse haluan. Oli kerran mies, jota minun täytyi nimittää isäkseni. Juoppo retku, äidin suru, minun kauhuni, lähimmäisteni mieliharmi. Hän oli punainen, sai punaisen kuoleman, ja sen kuoleman peittäköön yö. Jospa voisin kuoleman kaaputtaa pois sielustani, sydämestäni ja tiedostani kuten mustetahran paperista!

Köyhän perheen tytär kokee lapsena suurta alemmuudentunnetta rikkaita ihmisiä kohtaan ja päättää pyrkiä elämässä parempiin oloihin, ensin hyvään työhön ja sitten hyviin naimisiin.

Äitini kaltaiseksi orjaksi en halunnut enkä halua tulla.

Varpu muuttaa uudelle paikkakunnalle ja valehtelee kotitaustansa antaakseen itsestään paremman vaikutelman. Valehtelemisesta kehittyy Varpulle ajan myötä suuri ongelma. Uudella paikkakunnalla elämä näyttää kuitenkin ensin toiveikkaalta. Varpu rakastuu ensi silmäyksellä pomoonsa, Asser Äyrämöön, joka on kova naistenmies ja pettää Varpun.

Elämä antaa säälittä iskujaan oikein vanhanaikuisen puupuntarin perällä. Eivät ne iskut tapa. Ne huimaavat vain. Ne kovettavat sydämen ja tappavat tunteen. Ne kirkastavat järjen, terästävät tarmon. Minä en ole onneksi ainoa miesten pettämä nainen tässä maailmassa. Mutta minä en aio kärsimyksistäni veisata valitusvirttä. - - Kun tuska pistää, niin pistän minä vastaan. Minulla on porolipeässä keitetty pyykkiakan sisu.

Varpu todellakin sisuuntuu. Äyrämö menee naimisiin ja asuu perheineen Varpun naapurissa. Varpu kuulee kaiken, mitä seinän takana tapahtuu, mutta jää taloon asumaan. Vuosien aikana hän elää ulkonaisesti iloista elämää mutta on sisältä ainaisessa tuskassa, ristiriitojen ja omantunnon puristuksessa.

Kun istun yksin huoneissani ja koetan ottaa elämän mahdollisimman keveältä kannalta, kiertää omatunto ympärilläni kiljuvana jalopeurana raapien terävällä koukkukynnellään milloin miltäkin sielun sivulta.

Valtosen teoksessa on paljon viittauksia Kalevalaan ja Raamattuun. Varpun tarinassa on samaa tragediaa, kohtalonomaisuutta, eeppisyyttäkin kuin näissä teoksissa. Kuten yllä olevista lainauksista voi nähdä, myös teksti saa välillä kalevalamaista väriä. Kalevalan hahmoista Varpu muistuttaa eniten Kullervoa. Hän on samanlainen luonnonvoima, järkähtämätön graniittitanner. Onni näyttäytyy hetkiseksi mutta tekee katkeran tempun ja katoaa taas. Koko romaanin ajan tunnelma on kuin ukonilmalla: jotain pahaa on tulossa, isien teot on maksettava. Sisällissodan kaiut kuuluvat Varpun elämässä.

Teoksen kolme tärkeintä naishahmoa on nimetty pisteliäästi. Varpu Vapaa on taloudellisesti itsenäinen nuori nainen mutta menneisyytensä ja Äyrämö-pakkomielteensä kahlitsema. Varpun paras ystävä, enkelimäinen Satu Friberg on liian ihana olento maan päälle, ja Varpun inhokki-ihminen Aina-Siviä Aho taasen on toimiltaan täysi vastakohta etunimellensä.

Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa! on Valtosen toinen romaani mutta teoksena paljon kypsempi kuin monet myöhemmin kirjoitetut, kevyemmät rakkausromaanit. Välillä Valtonen horjuu genren välillä: tekeekö hän vakavaa, psykologista romaania vai kepeää ihmissuhdesekoilua? Molempia hän laatii hyvin; itkin ja nauroin kirjaa lukiessani. On hienoa lukea teos, jossa lempikirjailijasta näkee toisen puolen. Valtonen uittaa kynäänsä kerrankin syvissä vesissä ja tekee sen taiten.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Hilja Valtonen - Opettajan villikko (1928)

1920- ja 1930-luvuilla bestsellereitä taituroinut Hilja Valtonen on yksi lempikirjailijoistani. Valtosen hilpeissä teoksissa seikkailevat reippaat, sanavalmiit, aktiiviset, modernit nuoret naiset. Aiemmin olen lukenut Valtoselta Nuoren opettajattaren varaventtiilin (1926), Hätävaran (1938), mainion Vaimokkeen (1933) ja nyt luin Opettajan villikon (1928), joka on näistä neljästä lukemastani Valtosesta heikoin. Opettajan villikko muistetaan nykyään lähinnä päähenkilön nimestä, joka on yksi kirjallisuushistorian karmeimmista: Anna Tipuli Pusu.

Opettajan villikko jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on episodimainen kuvaus Tipulin elämästä - syntymästä ylioppilaslakin jälkeiseen aikaan. Tipuli on savolaisen maalaispitäjän kansakoulunopettajan nuorin lapsi ja melkoinen rasavilli lapsena ja saa eräänäkin kesänä kolmesti vitsaa. Kansakoulun käytyään Tipuli menee kouluun isompaan kaupunkiin, ja ylioppilaslakin saatuaan Tipuli muuttaa Helsinkiin. Helsingissä Tipuli käy läpi etsikkoaikaa: hän aloittaa opinnot yliopistossa mutta keskeyttää ne, menee töihin konttoriin mutta jättää senkin työn niljakkaan esimiehen takia. Lopulta Tipuli hautaa vanhan haaveensa muusikon urasta ja päättää opiskella sairaanhoitajaksi. Romaanin toisen osa kertoo 25-vuotiaan Tipulista, joka työskentelee sairaanhoitajattarena ja on sinkkuutensa takia jo julistautunut vanhaksipiiaksi. Silloin elämään astuu kolme miestä Tipulin mielenrauhaa häiritsemään: sairaalan ylilääkäri, koulukaveri Erkki ja lapsuudentoveri Jussi. Kuka heistä saa Tipulin sydämen - vai saako kukaan?

Pidin ensimmäisestä osiosta valtavasti. Tipuli on mainio hahmo, ja hänen lapsuuden tempauksensa ovat hauskaa luettavaa - välillä suorastaan paruin naurusta! On hienoa seurata Tipulin luonteen kehittymistä vuosien kuluessa. Hänen etsikkoaikansa on myös mielenkiintoista luettavaa, sillä Valtonen kuvaa yllättävän realistisesti nuoren vaikeuksia päättää tulevaisuutensa suunnasta. Tipuli on syntynyt vuonna 1900, ja 1900-luvun alun suuret historialliset tapahtumat hipaisevat myös hänen elämäänsä, mikä tuo teokseen välillä jopa syvyyttä - harvinainen juttu Valtosen kepeässä tuotannossa.

Toisesta osiosta en pitänyt lainkaan, ja kirja vain jatkaa huononemistaan loppua kohden. Opettajan villikon ensimmäisen puoliskon hauska ja elämänmakuinen kasvukertomus muuttuu romaanin edetessä melodramaattiseksi romanssisekoiluksi. Tämä epäromanttinen rakkaussekoilu on vieläpä juoneltaan huono ja sekavasti kirjoitettu. Muutamat juonen langat jäävät selvittämättä, ja toiset juonen käänteet taasen ilmaantuvat mukaan selityksittä. Tipuli tekee typeriä valintoja, ja hänen henkinen kasvunsa pysähtyy. Tipulilla on jokin tunnelukko miehien suhteen, mutta sitä ei avata teoksessa, vaikka kertojakin vihjaa, että lukija ymmärtäisi Tipulin toimintaa, jos tietäisi syyn hänen miehiin kohdistuvalle kylmyydelleen.

Valtosella on teoksissaan feministinen ote, ja Opettajan villikossakin sivalletaan useasti ja monin tavoin erinäisiin epätasa-arvon ilmentymiin. Vaikka Valtosen teosten maailma on monin tavoin vanhentunut, hänen kielenkäyttönsä on raikas tuulahdus nykyproosaan kyllästyneelle lukijalle.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Ingmar Bergman: Laterna magica (1987), Sunnuntailapsi (Söndagsbarn, 1993), Fanny ja Alexander (Fanny och Alexander, 1982)

Kirjavuosi 2017 alkoi hienosti: perehdyin suuresti ihailemani ruotsalaisen elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin kirjalliseen tuotantoon. Monet Ingmar Bergmanin romaaneista ovat omaelämäkerrallisia, niin myös lukemani kolme kirjaa: Laterna magica (1987) on muistelmateos, Sunnuntailapsi (Söndagsbarn, 1993) kertoo Bergmanin lapsuudesta, ja Fanny ja Alexander (Fanny och Alexander, 1982) on inspiroitunut Bergmanin omista lapsuusmuistoista. Näiden kolmen kirjan lisäksi Bergmanilta on julkaistu suomeksi kaksi muuta romaania, joissa Bergman kertoo vanhemmistaan:  Hyvä tahto (Den goda viljan, 1991) ja Yksityisiä keskusteluja (Enskilda samtal, 1996).


Laterna magica (1987)

Ingmar Bergmanin (1918-2007) isä oli pappi Erik Bergman ja äiti sairaanhoitaja Karin Åkerblom. Ingmarilla oli kaksi sisarusta: neljä vuotta vanhempi veli Dag ja neljä vuotta nuorempi sisko Margareta. Bergmanien perhe asui Tukholmassa, mutta kesät vietettiin maaseudulla, usein äidin suvun luona Taalainmaalla, jossa isä ei viihtynyt äidin sukulaisten kanssa. Ingmarin vanhempien välit olivat välillä huonot, ja avioerollakin uhkailtiin. Ingmarilla oli paremmat suhteet perheensä naisiin kuin miehiin, sillä hän inhosi isoveljeään Dagia ja isäänsä myös. Veljesten lapsuus oli vaikea, koska pappilassa kurittomia veljeksiä rangaistiin joka rikkomuksesta ankarasti. Isä oli kiivasluonteinen ja löi usein, varsinkin isoveljeä, joka taasen purki pahaa oloaan kiusaamalla pikkuveljeään Ingmaria.

Ingmar Bergman rakastui teatteriin ja elokuvaan jo lapsena. Koulunkäynti ei nuorukaiselle juurikaan maittanut, ja 19-vuotiaana Bergman karkasi kotoa taidetta tekemään. Vaikka Bergman tunnetaankin elokuvistaan, hänen pääuransa oli teatterissa, ja hän työskentelikin lukuisissa eri teattereissa ympäri Ruotsia. Talvet Bergman ohjasi teatterissa, ja kesällä hän kuvasi elokuvia. Laterna magicassa Bergman kuvailee teatterielämää intohimoisesti ja kertoo kaskuja teatterikollegoistaan. Näytelmäkirjallisuuden klassikot vilahtelevat siellä täällä, mutta yksi on ylitse muiden: August Strindbergin teoksiin palataan uudelleen ja uudelleen. Elokuvistaan Bergman kertoo muistelmissaan yllättävän vähän, vaikka teos onkin nimetty elokuvaprojektorin edeltäjälaitteen mukaan.

Bergmanin yksityiselämä oli saippuaoopperaa: hän sai yhdeksän lasta kuuden eri naisen kanssa ja ehti olla viidesti naimisissa. Kestävän onnen ja rauhan Bergman löysi lopulta viidennen vaimonsa, Ingridin, kanssa. Muistelmissaan Bergman kertailee suhdesekoilujensa villeimpiä vaiheita ja paheksuu välillä nuoremman itsensä touhuja.

Laterna magicassa Bergman käsittelee myös elokuvistaan tuttuja teemoja: uskontoa ja kuolemaa. Bergman saa papin poikana yliannostuksen uskonnosta ja julistautuu jo lapsena ateistiksi. Hän kertoo myös avoimesti kuolemanpelostaan. Uskonto ja kuolema yhdistyvät hienosti Bergmanin elokuvassa Seitsemäs sinetti ja tulevat esille myös romaaneissa Sunnuntailapsi ja Fanny ja Alexander.

Bergmanin muistelmat ei ole tyhjentävä opus taiteilijaneron elämästä. Toisaalta Bergman on rehellinen eikä peittele tekojaan, toisaalta hän paljastaa menneisyydestään asioita hyvin valikoivasti. Outoa on esimerkiksi se, että vain kaksi lapsista mainitaan nimeltä. Laterna magica kertoo Bergman kertaa elämäänsä suurimmaksi osaksi kronologisesti mutta hyppelee välillä ajassa sinne tänne ja selostaa jotkin asiat teemoittain. Aikuiselämä käydään läpi melkoisella pikakelauksella. Lapsuuttaan Bergman osaa tarkastella terävästi ja analyyttisesti, ja siksi lapsuuskuvaus onkin kirjan mielenkiintoisinta antia.


Sunnuntailapsi (Söndagsbarn, 1993)

Sunnuntailapsi on lyhyt romaani, joka kuvaa Bergmanien perhe-elämää kesältä 1926 kahden päivän ja yhden yön verran. Tähän lyhyeen aikaan Bergman sisällyttää monenlaisia pieniä hetkiä ja keskusteluja sekä oivalluksia, joita kahdeksanvuotias Pu (eli Ingmar Bergman) lapsen silmin perheestään ja elämästä yleensä havaitsee. Bergman muistaa, millaista on olla lapsi. Pienet nolouden hetket kuvaillaan tarkasti, ja lapsen kesä hahmottuu pienten tapausten kautta: miltä kuulostaa, kun Emma-täti ripuloi huussissa, entä miltä tuntuu, kun isoveli Dag huijaa pikkuveljen syömään onkimadon. Bergmanin elokuvista Sunnuntailapsi muistuttaa tunnelmaltaan väliin Fannya ja Alexanderia, väliin Mansikkapaikkaa. Lapsuus on katkeransuloinen sekoitus idylliä ja henkistä kärsimystä.

Bergmanien tukholmalaisperhe on kesän vietossa Taalainmaalla Dufnäsissä, jonne on kokoontunut ydinperheen lisäksi muitakin sukulaisia ja tuttavia. Alussa maalaillaan tunnelmaa tässä piinaavassa tilanteessa, jossa ihmisten täytyy olla liian läheisissä tekemisissä toistensa kanssa. Pappi-isä lähtee päiväreissulle naapuripaikkakunnalle Grånäsin kirkkoon saarnaamaan ja ottaa poikansa mukaan. Erik-isä ja Pu-poika ovat molemmat sunnuntailapsia, ja Sunnuntailapsi onkin herkkä kertomus isäsuhteesta. Karin-äidistä ei tässä teoksessa juurikaan kerrota.

Bergman, yksi elokuvataiteen suurimpia mestareita, taitaa myös proosan: kesä herää eloon kauniissa kerronnassa, kesäkodin tunnelmat ja ihmisten suhteet heijastuvat dialogissa. Pinnan alla kuohuu kuin heinäkuisena hellepäivänä: ensin aurinko hellii, mutta kohta on jo liian tukalaa, paine kasvaa, ja sitten ukkostaa. Sunnuntailapsi ei etene tosin näin suoraviivaisesti vaan hillitymmin. Pinta ei rikkoonnu vaan jää väreilemään uhkaavasti. Kaiken kaikkiaan Sunnuntailapsi on hieno, yksinkertainen romaani, joka ei sano liikaa mutta jättää lukijan mieleen paljon ajatuksia.

Bergman kertoo Sunnuntailapsen tarina eri yksityiskohdin jo Laterna magicassa, eli Sunnuntailapsi ei tuo mitään uutta Bergmanin elämäntarinaan. Sunnuntailapsi on kuitenkin proosallisesti taidokkaampi, draamallisesti kiehtovampi ja pohdinnaltaan syvällisempi teos kuin Laterna magica.


Fanny ja Alexander (Fanny och Alexander, 1982)

Fanny ja Alexander on Bergmanin samannimisen, rakastetun elokuvan kirjaversio. Olen nähnyt elokuvan vuosia sitten enkä muista sitä enää kovin tarkkaan, joten en saa arvioida, kuinka orjallisesti kirja seuraa elokuvaa.

Fanny ja Alexander kertoo Ekdahlien teatterisuvusta. Oscar-aviomies johtaa teatteria, ja Emilie-vaimo loistaa näyttelijänä. Kolme lasta, ikäjärjestyksessä Amanda, Alexander ja Fanny, seuraavat teatterielämää läheltä. Romaanin alussa vietetään joulua Ekdahlien suvun voimin. Elämä on ihanaa, mutta ilo loppuu lyhyeen. Joulun jälkeen Oscar kuolee kesken Hamletin harjoitusten. Emilie-äiti ei kestä yksin vaan menee naimisiin Edvard-nimisen piispan kanssa. Edvard osoittautuu hirveäksi aviomieheksi ja isäpuoleksi, joka käyttää uutta perhettään kohtaan sekä henkistä ja ruumiillista väkivaltaa. Varsinkin Alexander inhoaa isäpuoltaan syvästi. Ekdahlin suku ei hylkää omiaan, ja sukulaiset auttavat äitiä ja lapsia pakenemaan perhehelvetistä.

Bergmanin lapsuuskuvailujen jälkeen on helppo havaita, että Fanny ja Alexander on saanut  paljon vaikutteita Bergmanin omasta lapsuudesta: monilla hahmoilla, paikoilla ja hetkillä on vastineensa Bergmanin omassa elämässä. Juoni on kuitenkin fiktiota, ja onnellinen lapsuus teatterimaailmassa tuntuukin vanhan miehen katkeralta fantasialta: tällaista lapsuuteni olisi voinut olla. Edvard-piispassa Bergman kuvaa vaikeaa isäsuhdettaan. Edvard on kapinallisen Alexanderin ohella romaanin onnistunein hahmo, kamala ihmishirviö, ja hänen hirveimmät monologinsa vangitsivat minut täysin kirjan pariin. Muina hetkinä en innostunut kirjasta erityisemmin, ja kolmesta lukemastani Bergmanista Fanny ja Alexander olikin lukukokemuksena tylsin.