lauantai 21. tammikuuta 2017

Hilja Valtonen - Opettajan villikko (1928)

1920- ja 1930-luvuilla bestsellereitä taituroinut Hilja Valtonen on yksi lempikirjailijoistani. Valtosen hilpeissä teoksissa seikkailevat reippaat, sanavalmiit, aktiiviset, modernit nuoret naiset. Aiemmin olen lukenut Valtoselta Nuoren opettajattaren varaventtiilin (1926), Hätävaran (1938), mainion Vaimokkeen (1933) ja nyt luin Opettajan villikon (1928), joka on näistä neljästä lukemastani Valtosesta heikoin. Opettajan villikko muistetaan nykyään lähinnä päähenkilön nimestä, joka on yksi kirjallisuushistorian karmeimmista: Anna Tipuli Pusu.

Opettajan villikko jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on episodimainen kuvaus Tipulin elämästä - syntymästä ylioppilaslakin jälkeiseen aikaan. Tipuli on savolaisen maalaispitäjän kansakoulunopettajan nuorin lapsi ja melkoinen rasavilli lapsena ja saa eräänäkin kesänä kolmesti vitsaa. Kansakoulun käytyään Tipuli menee kouluun isompaan kaupunkiin, ja ylioppilaslakin saatuaan Tipuli muuttaa Helsinkiin. Helsingissä Tipuli käy läpi etsikkoaikaa: hän aloittaa opinnot yliopistossa mutta keskeyttää ne, menee töihin konttoriin mutta jättää senkin työn niljakkaan esimiehen takia. Lopulta Tipuli hautaa vanhan haaveensa muusikon urasta ja päättää opiskella sairaanhoitajaksi. Romaanin toisen osa kertoo 25-vuotiaan Tipulista, joka työskentelee sairaanhoitajattarena ja on sinkkuutensa takia jo julistautunut vanhaksipiiaksi. Silloin elämään astuu kolme miestä Tipulin mielenrauhaa häiritsemään: sairaalan ylilääkäri, koulukaveri Erkki ja lapsuudentoveri Jussi. Kuka heistä saa Tipulin sydämen - vai saako kukaan?

Pidin ensimmäisestä osiosta valtavasti. Tipuli on mainio hahmo, ja hänen lapsuuden tempauksensa ovat hauskaa luettavaa - välillä suorastaan paruin naurusta! On hienoa seurata Tipulin luonteen kehittymistä vuosien kuluessa. Hänen etsikkoaikansa on myös mielenkiintoista luettavaa, sillä Valtonen kuvaa yllättävän realistisesti nuoren vaikeuksia päättää tulevaisuutensa suunnasta. Tipuli on syntynyt vuonna 1900, ja 1900-luvun alun suuret historialliset tapahtumat hipaisevat myös hänen elämäänsä, mikä tuo teokseen välillä jopa syvyyttä - harvinainen juttu Valtosen kepeässä tuotannossa.

Toisesta osiosta en pitänyt lainkaan, ja kirja vain jatkaa huononemistaan loppua kohden. Opettajan villikon ensimmäisen puoliskon hauska ja elämänmakuinen kasvukertomus muuttuu romaanin edetessä melodramaattiseksi romanssisekoiluksi. Tämä epäromanttinen rakkaussekoilu on vieläpä juoneltaan huono ja sekavasti kirjoitettu. Muutamat juonen langat jäävät selvittämättä, ja toiset juonen käänteet taasen ilmaantuvat mukaan selityksittä. Tipuli tekee typeriä valintoja, ja hänen henkinen kasvunsa pysähtyy. Tipulilla on jokin tunnelukko miehien suhteen, mutta sitä ei avata teoksessa, vaikka kertojakin vihjaa, että lukija ymmärtäisi Tipulin toimintaa, jos tietäisi syyn hänen miehiin kohdistuvalle kylmyydelleen.

Valtosella on teoksissaan feministinen ote, ja Opettajan villikossakin sivalletaan useasti ja monin tavoin erinäisiin epätasa-arvon ilmentymiin. Vaikka Valtosen teosten maailma on monin tavoin vanhentunut, hänen kielenkäyttönsä on raikas tuulahdus nykyproosaan kyllästyneelle lukijalle.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Ingmar Bergman: Laterna magica (1987), Sunnuntailapsi (Söndagsbarn, 1993), Fanny ja Alexander (Fanny och Alexander, 1982)

Kirjavuosi 2017 alkoi hienosti: perehdyin suuresti ihailemani ruotsalaisen elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin kirjalliseen tuotantoon. Monet Ingmar Bergmanin romaaneista ovat omaelämäkerrallisia, niin myös lukemani kolme kirjaa: Laterna magica (1987) on muistelmateos, Sunnuntailapsi (Söndagsbarn, 1993) kertoo Bergmanin lapsuudesta, ja Fanny ja Alexander (Fanny och Alexander, 1982) on inspiroitunut Bergmanin omista lapsuusmuistoista. Näiden kolmen kirjan lisäksi Bergmanilta on julkaistu suomeksi kaksi muuta romaania, joissa Bergman kertoo vanhemmistaan:  Hyvä tahto (Den goda viljan, 1991) ja Yksityisiä keskusteluja (Enskilda samtal, 1996).


Laterna magica (1987)

Ingmar Bergmanin (1918-2007) isä oli pappi Erik Bergman ja äiti sairaanhoitaja Karin Åkerblom. Ingmarilla oli kaksi sisarusta: neljä vuotta vanhempi veli Dag ja neljä vuotta nuorempi sisko Margareta. Bergmanien perhe asui Tukholmassa, mutta kesät vietettiin maaseudulla, usein äidin suvun luona Taalainmaalla, jossa isä ei viihtynyt äidin sukulaisten kanssa. Ingmarin vanhempien välit olivat välillä huonot, ja avioerollakin uhkailtiin. Ingmarilla oli paremmat suhteet perheensä naisiin kuin miehiin, sillä hän inhosi isoveljeään Dagia ja isäänsä myös. Veljesten lapsuus oli vaikea, koska pappilassa kurittomia veljeksiä rangaistiin joka rikkomuksesta ankarasti. Isä oli kiivasluonteinen ja löi usein, varsinkin isoveljeä, joka taasen purki pahaa oloaan kiusaamalla pikkuveljeään Ingmaria.

Ingmar Bergman rakastui teatteriin ja elokuvaan jo lapsena. Koulunkäynti ei nuorukaiselle juurikaan maittanut, ja 19-vuotiaana Bergman karkasi kotoa taidetta tekemään. Vaikka Bergman tunnetaankin elokuvistaan, hänen pääuransa oli teatterissa, ja hän työskentelikin lukuisissa eri teattereissa ympäri Ruotsia. Talvet Bergman ohjasi teatterissa, ja kesällä hän kuvasi elokuvia. Laterna magicassa Bergman kuvailee teatterielämää intohimoisesti ja kertoo kaskuja teatterikollegoistaan. Näytelmäkirjallisuuden klassikot vilahtelevat siellä täällä, mutta yksi on ylitse muiden: August Strindbergin teoksiin palataan uudelleen ja uudelleen. Elokuvistaan Bergman kertoo muistelmissaan yllättävän vähän, vaikka teos onkin nimetty elokuvaprojektorin edeltäjälaitteen mukaan.

Bergmanin yksityiselämä oli saippuaoopperaa: hän sai yhdeksän lasta kuuden eri naisen kanssa ja ehti olla viidesti naimisissa. Kestävän onnen ja rauhan Bergman löysi lopulta viidennen vaimonsa, Ingridin, kanssa. Muistelmissaan Bergman kertailee suhdesekoilujensa villeimpiä vaiheita ja paheksuu välillä nuoremman itsensä touhuja.

Laterna magicassa Bergman käsittelee myös elokuvistaan tuttuja teemoja: uskontoa ja kuolemaa. Bergman saa papin poikana yliannostuksen uskonnosta ja julistautuu jo lapsena ateistiksi. Hän kertoo myös avoimesti kuolemanpelostaan. Uskonto ja kuolema yhdistyvät hienosti Bergmanin elokuvassa Seitsemäs sinetti ja tulevat esille myös romaaneissa Sunnuntailapsi ja Fanny ja Alexander.

Bergmanin muistelmat ei ole tyhjentävä opus taiteilijaneron elämästä. Toisaalta Bergman on rehellinen eikä peittele tekojaan, toisaalta hän paljastaa menneisyydestään asioita hyvin valikoivasti. Outoa on esimerkiksi se, että vain kaksi lapsista mainitaan nimeltä. Laterna magica kertoo Bergman kertaa elämäänsä suurimmaksi osaksi kronologisesti mutta hyppelee välillä ajassa sinne tänne ja selostaa jotkin asiat teemoittain. Aikuiselämä käydään läpi melkoisella pikakelauksella. Lapsuuttaan Bergman osaa tarkastella terävästi ja analyyttisesti, ja siksi lapsuuskuvaus onkin kirjan mielenkiintoisinta antia.


Sunnuntailapsi (Söndagsbarn, 1993)

Sunnuntailapsi on lyhyt romaani, joka kuvaa Bergmanien perhe-elämää kesältä 1926 kahden päivän ja yhden yön verran. Tähän lyhyeen aikaan Bergman sisällyttää monenlaisia pieniä hetkiä ja keskusteluja sekä oivalluksia, joita kahdeksanvuotias Pu (eli Ingmar Bergman) lapsen silmin perheestään ja elämästä yleensä havaitsee. Bergman muistaa, millaista on olla lapsi. Pienet nolouden hetket kuvaillaan tarkasti, ja lapsen kesä hahmottuu pienten tapausten kautta: miltä kuulostaa, kun Emma-täti ripuloi huussissa, entä miltä tuntuu, kun isoveli Dag huijaa pikkuveljen syömään onkimadon. Bergmanin elokuvista Sunnuntailapsi muistuttaa tunnelmaltaan väliin Fannya ja Alexanderia, väliin Mansikkapaikkaa. Lapsuus on katkeransuloinen sekoitus idylliä ja henkistä kärsimystä.

Bergmanien tukholmalaisperhe on kesän vietossa Taalainmaalla Dufnäsissä, jonne on kokoontunut ydinperheen lisäksi muitakin sukulaisia ja tuttavia. Alussa maalaillaan tunnelmaa tässä piinaavassa tilanteessa, jossa ihmisten täytyy olla liian läheisissä tekemisissä toistensa kanssa. Pappi-isä lähtee päiväreissulle naapuripaikkakunnalle Grånäsin kirkkoon saarnaamaan ja ottaa poikansa mukaan. Erik-isä ja Pu-poika ovat molemmat sunnuntailapsia, ja Sunnuntailapsi onkin herkkä kertomus isäsuhteesta. Karin-äidistä ei tässä teoksessa juurikaan kerrota.

Bergman, yksi elokuvataiteen suurimpia mestareita, taitaa myös proosan: kesä herää eloon kauniissa kerronnassa, kesäkodin tunnelmat ja ihmisten suhteet heijastuvat dialogissa. Pinnan alla kuohuu kuin heinäkuisena hellepäivänä: ensin aurinko hellii, mutta kohta on jo liian tukalaa, paine kasvaa, ja sitten ukkostaa. Sunnuntailapsi ei etene tosin näin suoraviivaisesti vaan hillitymmin. Pinta ei rikkoonnu vaan jää väreilemään uhkaavasti. Kaiken kaikkiaan Sunnuntailapsi on hieno, yksinkertainen romaani, joka ei sano liikaa mutta jättää lukijan mieleen paljon ajatuksia.

Bergman kertoo Sunnuntailapsen tarina eri yksityiskohdin jo Laterna magicassa, eli Sunnuntailapsi ei tuo mitään uutta Bergmanin elämäntarinaan. Sunnuntailapsi on kuitenkin proosallisesti taidokkaampi, draamallisesti kiehtovampi ja pohdinnaltaan syvällisempi teos kuin Laterna magica.


Fanny ja Alexander (Fanny och Alexander, 1982)

Fanny ja Alexander on Bergmanin samannimisen, rakastetun elokuvan kirjaversio. Olen nähnyt elokuvan vuosia sitten enkä muista sitä enää kovin tarkkaan, joten en saa arvioida, kuinka orjallisesti kirja seuraa elokuvaa.

Fanny ja Alexander kertoo Ekdahlien teatterisuvusta. Oscar-aviomies johtaa teatteria, ja Emilie-vaimo loistaa näyttelijänä. Kolme lasta, ikäjärjestyksessä Amanda, Alexander ja Fanny, seuraavat teatterielämää läheltä. Romaanin alussa vietetään joulua Ekdahlien suvun voimin. Elämä on ihanaa, mutta ilo loppuu lyhyeen. Joulun jälkeen Oscar kuolee kesken Hamletin harjoitusten. Emilie-äiti ei kestä yksin vaan menee naimisiin Edvard-nimisen piispan kanssa. Edvard osoittautuu hirveäksi aviomieheksi ja isäpuoleksi, joka käyttää uutta perhettään kohtaan sekä henkistä ja ruumiillista väkivaltaa. Varsinkin Alexander inhoaa isäpuoltaan syvästi. Ekdahlin suku ei hylkää omiaan, ja sukulaiset auttavat äitiä ja lapsia pakenemaan perhehelvetistä.

Bergmanin lapsuuskuvailujen jälkeen on helppo havaita, että Fanny ja Alexander on saanut  paljon vaikutteita Bergmanin omasta lapsuudesta: monilla hahmoilla, paikoilla ja hetkillä on vastineensa Bergmanin omassa elämässä. Juoni on kuitenkin fiktiota, ja onnellinen lapsuus teatterimaailmassa tuntuukin vanhan miehen katkeralta fantasialta: tällaista lapsuuteni olisi voinut olla. Edvard-piispassa Bergman kuvaa vaikeaa isäsuhdettaan. Edvard on kapinallisen Alexanderin ohella romaanin onnistunein hahmo, kamala ihmishirviö, ja hänen hirveimmät monologinsa vangitsivat minut täysin kirjan pariin. Muina hetkinä en innostunut kirjasta erityisemmin, ja kolmesta lukemastani Bergmanista Fanny ja Alexander olikin lukukokemuksena tylsin.