tiistai 28. helmikuuta 2017

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta (Jeg forbanner tidens elv, 2008)

Olin varma että hän kuuli minun tulevn, mutta hän ei kääntynyt. Kun olin melkein perillä, sanoin hiljaa:
- Hei.
Hän ei kääntynyt nytkään, sanoi vain: - Älä ala puhua heti.
- Minä tässä, sanoin.
- Tiedän kuka siinä on, hän sanoi. - Kuulin kuinka ajatuksesi kolistelivat tietä pitkin. Oletko rahaton?

Keski-ikäinen norjalaismies Arvid on eroamassa vaimostaan, kun saa kuulla äitinsä sairastavan vakavaa syöpää. Äiti on syöpädiagnoosin saatuaan lähtenyt synnyinmaahansa Tanskaan kesämökille. Arvid lähtee äitinsä perässä Tanskaan aikeenaan paikkailla etääntyneitä välejä äitiin, mutta kesämökillä tunnelma on viileä.

Arvid on ryhtynyt kommunistiksi 1970-luvulla, ja nyt eletään marraskuuta 1989: muuri kaatuu, itäblokin maat vapautuvat, kommunistinen Neuvostoliitto vetelee viimeisiään. Kommunismin kanssa samaan aikaan sortuu myös Arvidin elämä. Nuoruus on todellakin ohi, ja elämä on vaikeaa.

En saanut Pettersonin teoksesta oikein otetta. Mikä on todellinen syy äidin ja pojan välirikkoon? Miksi äiti on niin kylmä ihminen? Millainen mies Arvid todella on - idealistinen oman tiensä kulkija vai onneton ja saamaton luuseri? Kirja tuntuu jäävän kesken. Harmi! Kirja on nimittäin hyvin kirjoitettu: hienovireinen ja hiljaisen melankolinen.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Anni Nupponen: Nainen ja kuningas (2009)

Yksi parhaimpia blogitauolla lukemiani kirjoja oli Anni Nupposen Putoavan tähden prinsessa (2014), ja siksi olen jo pidemmän aikaa halunnut tutustua Anni Nupposen muuhun tuotantoon. Nyt luinkin hänen esikoisteoksensa Nainen ja kuningas (2009), joka on hyvä fantasiakirja mutta ei yhtä tasokas kuin Putoavan tähden prinsessa. Molempiin teoksiinsa Nupponen on luonut uudet, omat fantasiamaailmansa, jotka eivät ehkä omalaatuisuudessa loista mutta ovat kuitenkin onnistuneita ja mielenkiintoisia, ja molemmissa teoksissa päähenkilö on vakaa ja vahva neitokainen, jonka kohtalo on rakastaa ja kärsiä paljon.

Nainen ja kuningas kertoo Eelis-naisesta ja Areth-kuninkaasta. Eelis on parantaja, jonka elämäntyö ja kutsumus on auttaa ympärillä olevia ihmisiä äidiltä perimillään parannustaidoilla ja joka vihaa sotaa ja väkivaltaa. Areth on kuningas, joka on hyvä ihminen mutta palvoo sodan ja sankarien jumalia ja kaipaa alituiseen sotaa. Näiden kahden niin erilaisen ihmisen tiet kohtaavat, ja kuten voi arvata, kyseessä on rakkaustarina.

Hitaasti hyvä tulee, ja niin Eeliksen ja Arethin rakkaustarinaakin pohjustetaan pitkään ja hartaasti. Ensimmäiset sata sivua ovat teoksen nautittavin osio, ja luin kirjaa kasvavan kiinnostuksen vallassa. Kun Eelis vihdoin saa Arethin kirjan puolivälissä, alkaa juoni junnata paikoillaan. Samat juonikuviot (sota ja parantajien aseman uhka) toistuvat teoksessa ja turhauttavat lukijaa. Myös rakkaustarina muuttuu melodraamalässytykseksi. Lisäksi minua ärsytti perinteinen sukupuoliasetelma: parantava nainen, tappava mies.

Onneksi juoni on vain yksi osa romaania, ja Nupposen teoksessa on paljon nautittavaa. Molemmissa lukemissani Nupposen teoksissa on samanlainen unelias tunnelma. Draaman voi aistia kasvavan, mutta koskaan se ei räjähdä täyteen toimintaan. Pidän tällaisesta fantasiakirjallisuudesta, jossa ei räiskitä vaan johon voi upota, vajota. Nainen ja kuningas -kirjan hahmot käyttävät paljon aikaa lepäämiseen, ja levolta tuntui kirjan lukeminenkin. Yksi syy tähän on Nupposen yksinkertainen mutta kaunis kieli.

Vaikka petyinkin hieman Naiseen ja kuninkaaseen, kirja piti kuitenkin otteessaan, ja luinkin teoksen yhdeltä istumalta.

[Olen kirjoittanut tämän tekstin jo heinäkuussa 2016 mutta unohtanut julkaista, joten tässäpä tämä nyt on.]

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Hilja Valtonen: Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa! (1927)

Hilja Valtonen on ollut minulle jo vuosia rakas kirjailija, jonka teoksia olen nautiskellut ilokseni. Nyt luettuani Valtosen romaanin Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa! (1927) todella kunnioitan häntä kirjailijana. Aloitin lukemaan Valtosen kirjaa ilman minkäänlaisia ennakkotietoja, istuin alas enkä noussut ennen kuin olin lukenut koko kirjan. Nyt on pääni sekaisin ja kylmät väreet kulkevat pitkin käsivarsia. Huh, mikä kirja!

Romaanin pääosassa on Varpu Vapaa, pyykkäriäidin ja juoppoisän ainoa lapsi.

Olen orpo. Ei ole mulla sukua, ei perhettä. Se onkin siunattu asia. Nyt saan suurentaa sukuni, laajentaa lajini, perata perheeni sellaiseksi kuin itse haluan. Oli kerran mies, jota minun täytyi nimittää isäkseni. Juoppo retku, äidin suru, minun kauhuni, lähimmäisteni mieliharmi. Hän oli punainen, sai punaisen kuoleman, ja sen kuoleman peittäköön yö. Jospa voisin kuoleman kaaputtaa pois sielustani, sydämestäni ja tiedostani kuten mustetahran paperista!

Köyhän perheen tytär kokee lapsena suurta alemmuudentunnetta rikkaita ihmisiä kohtaan ja päättää pyrkiä elämässä parempiin oloihin, ensin hyvään työhön ja sitten hyviin naimisiin.

Äitini kaltaiseksi orjaksi en halunnut enkä halua tulla.

Varpu muuttaa uudelle paikkakunnalle ja valehtelee kotitaustansa antaakseen itsestään paremman vaikutelman. Valehtelemisesta kehittyy Varpulle ajan myötä suuri ongelma. Uudella paikkakunnalla elämä näyttää kuitenkin ensin toiveikkaalta. Varpu rakastuu ensi silmäyksellä pomoonsa, Asser Äyrämöön, joka on kova naistenmies ja pettää Varpun.

Elämä antaa säälittä iskujaan oikein vanhanaikuisen puupuntarin perällä. Eivät ne iskut tapa. Ne huimaavat vain. Ne kovettavat sydämen ja tappavat tunteen. Ne kirkastavat järjen, terästävät tarmon. Minä en ole onneksi ainoa miesten pettämä nainen tässä maailmassa. Mutta minä en aio kärsimyksistäni veisata valitusvirttä. - - Kun tuska pistää, niin pistän minä vastaan. Minulla on porolipeässä keitetty pyykkiakan sisu.

Varpu todellakin sisuuntuu. Äyrämö menee naimisiin ja asuu perheineen Varpun naapurissa. Varpu kuulee kaiken, mitä seinän takana tapahtuu, mutta jää taloon asumaan. Vuosien aikana hän elää ulkonaisesti iloista elämää mutta on sisältä ainaisessa tuskassa, ristiriitojen ja omantunnon puristuksessa.

Kun istun yksin huoneissani ja koetan ottaa elämän mahdollisimman keveältä kannalta, kiertää omatunto ympärilläni kiljuvana jalopeurana raapien terävällä koukkukynnellään milloin miltäkin sielun sivulta.

Valtosen teoksessa on paljon viittauksia Kalevalaan ja Raamattuun. Varpun tarinassa on samaa tragediaa, kohtalonomaisuutta, eeppisyyttäkin kuin näissä teoksissa. Kuten yllä olevista lainauksista voi nähdä, myös teksti saa välillä kalevalamaista väriä. Kalevalan hahmoista Varpu muistuttaa eniten Kullervoa. Hän on samanlainen luonnonvoima, järkähtämätön graniittitanner. Onni näyttäytyy hetkiseksi mutta tekee katkeran tempun ja katoaa taas. Koko romaanin ajan tunnelma on kuin ukonilmalla: jotain pahaa on tulossa, isien teot on maksettava. Sisällissodan kaiut kuuluvat Varpun elämässä.

Teoksen kolme tärkeintä naishahmoa on nimetty pisteliäästi. Varpu Vapaa on taloudellisesti itsenäinen nuori nainen mutta menneisyytensä ja Äyrämö-pakkomielteensä kahlitsema. Varpun paras ystävä, enkelimäinen Satu Friberg on liian ihana olento maan päälle, ja Varpun inhokki-ihminen Aina-Siviä Aho taasen on toimiltaan täysi vastakohta etunimellensä.

Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa! on Valtosen toinen romaani mutta teoksena paljon kypsempi kuin monet myöhemmin kirjoitetut, kevyemmät rakkausromaanit. Välillä Valtonen horjuu genren välillä: tekeekö hän vakavaa, psykologista romaania vai kepeää ihmissuhdesekoilua? Molempia hän laatii hyvin; itkin ja nauroin kirjaa lukiessani. On hienoa lukea teos, jossa lempikirjailijasta näkee toisen puolen. Valtonen uittaa kynäänsä kerrankin syvissä vesissä ja tekee sen taiten.