tiistai 7. maaliskuuta 2017

Ingmar Bergman: Yksityisiä keskusteluja (Enskilda samtal, 1996)

Luin alkuvuodesta Ingmar Bergmanin romaaneja ja nyt jatkoin Bergman-projektiani vuonna 1996 ilmestyneellä romaanilla Yksityisiä keskusteluja (Enskilda samtal). Tarkoituksenani oli lukea myös Hyvä tahto (Den goda viljan) vuodelta 1991, mutta se oli liian elokuvakäsikirjoitusmainen makuuni. Sekä Yksityisiä keskusteluja että Hyvä tahto kertovat Bergmanin vanhemmista ja heidän vaikeasta suhteestaan. Nimet on tosin muutettu: isä Erik Bergman on Tomas, ja äiti Karin Bergman on Anna.

Yksityisiä keskusteluja koostuu viidestä keskustelusta eli ikään kuin viidestä näytöksestä, joissa Anna keskustelee rippipappinsa, aviomiehensä, äitinsä ja rakastajansa kanssa ja vielä lopuksi taas rippipapin kanssa. Keskustelut valottavat Annaa, jonka hahmo jäi alkuvuodesta lukemissani Bergmanin teoksissa muiden perheenjäsenien varjoon. Keskustelujen sisältö koskettelee Annan elämän suurta kriisiä: hän on rakastunut nuoreenmieheen ja kipuilee kurjassa avioliitossaan. Uskonnolla on yllättävän suuri merkitys teoksessa, vaikka teos onkin saanut nimensä sielunhoidollisista hetkistä papin kanssa.

Yksityisiä keskusteluja on dramaturgialtaan taidokas teos ja taitavasti kirjoitettu romaani. Kirja kuuluu Bergmanin viimeisimpiin teoksiin, ja ikääntyneen Bergmanin proosassa voi havaita suurta kehitystä edellisiin teoksiin verrattuna. Tyyli muistuttaa ihanaa Sunnuntailapsi-teosta, joka maalaa hienovaraisia kuvia pienistä hetkistä ja ihmisistä näinä hetkinä. Bergmanin kirjallisen tuotannon helmiä ovat tällaiset lyhyiden tuokioiden kuvaukset.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Anne Wiazemsky: Hymni rakkaudelle (Hymnes à l'amour, 1996)

Ranskalaisen Anne Wiazemskyn Hymni rakkaudelle on epäkyynisin kirja, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Wiazemskyn omaelämäkerrallinen perhetarina on kauniisti kirjoitettu, charmantti ja täynnä rakkautta.

Tarina alkaa, kun minäkertoja purkaa kuolleen äitinsä tavaroita veljensä kanssa. Muistot heräävät, ja niin alkaa suloinen, lämmin muistelo, jossa kerrotaan vanhemmista ja näiden rakastajista, hurmaavasta lastenhoitajasta, sukulaisista ja muista ihmisistä, jotka kuuluivat minäkertojan ja hänen veljensä lapsuuteen. Ketään perheenjäsentään tai läheistään minäkertoja ei tuomitse, vaikka näiden teot eivät aina kovin kauniita olekaan.

Lyhyen romaanin ajassa hyppelevä rakenne toimii hienosti, ja teos sisältää taitavaa ihmissuhteiden tarkastelua. Wiazemsky loihtii lapsuuden eloon kerronnassaan ja vei minutkin takaisin lapsuuden muistoihin. Lukukokemus oli erittäin nautittava.

Edith Piafin laulut ovat Wiazemskyn elämän soundtrack. Eri elämäntilanteissa minäkertoja palaa aina tuttujen laulujen pariin, vaikka hän välillä parjaakin niitä naiiveiksi ja tunteellisiksi. Olen myös suuri Piaf-fani ja pidin rakkaiden laulujen suomennosten lukemisesta.

Kirja on myös nimetty Piafin laulun mukaan. Tosin Piafin laulun nimi on Hymne à l'amour mutta Wiazemskyn teoksen alkuperäinen nimi on monikossa: Hymnes à l'amour. Siis hymnejä rakkaudelle! Alkuperäinen nimi onkin paljon parempi kuin yksikköön muunnettu suomennos. Wiazemskyn kirjassa rakastetaan monia ihmisiä. Rakkaus on välillä tuskallista, mutta se on aitoa ja kaikkein tärkeintä - peu m'importe si tu m'aimes.