lauantai 4. maaliskuuta 2017

Anne Wiazemsky: Hymni rakkaudelle (Hymnes à l'amour, 1996)

Ranskalaisen Anne Wiazemskyn Hymni rakkaudelle on epäkyynisin kirja, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Wiazemskyn omaelämäkerrallinen perhetarina on kauniisti kirjoitettu, charmantti ja täynnä rakkautta.

Tarina alkaa, kun minäkertoja purkaa kuolleen äitinsä tavaroita veljensä kanssa. Muistot heräävät, ja niin alkaa suloinen, lämmin muistelo, jossa kerrotaan vanhemmista ja näiden rakastajista, hurmaavasta lastenhoitajasta, sukulaisista ja muista ihmisistä, jotka kuuluivat minäkertojan ja hänen veljensä lapsuuteen. Ketään perheenjäsentään tai läheistään minäkertoja ei tuomitse, vaikka näiden teot eivät aina kovin kauniita olekaan.

Lyhyen romaanin ajassa hyppelevä rakenne toimii hienosti, ja teos sisältää taitavaa ihmissuhteiden tarkastelua. Wiazemsky loihtii lapsuuden eloon kerronnassaan ja vei minutkin takaisin lapsuuden muistoihin. Lukukokemus oli erittäin nautittava.

Edith Piafin laulut ovat Wiazemskyn elämän soundtrack. Eri elämäntilanteissa minäkertoja palaa aina tuttujen laulujen pariin, vaikka hän välillä parjaakin niitä naiiveiksi ja tunteellisiksi. Olen myös suuri Piaf-fani ja pidin rakkaiden laulujen suomennosten lukemisesta.

Kirja on myös nimetty Piafin laulun mukaan. Tosin Piafin laulun nimi on Hymne à l'amour mutta Wiazemskyn teoksen alkuperäinen nimi on monikossa: Hymnes à l'amour. Siis hymnejä rakkaudelle! Alkuperäinen nimi onkin paljon parempi kuin yksikköön muunnettu suomennos. Wiazemskyn kirjassa rakastetaan monia ihmisiä. Rakkaus on välillä tuskallista, mutta se on aitoa ja kaikkein tärkeintä - peu m'importe si tu m'aimes.

Ei kommentteja: