tiistai 18. huhtikuuta 2017

Lauren Kate: Langennut (Fallen, 2009)

Hän näki silmänurkastaan, että Cam vilkuili häntä. Hänellä oli imarreltu olo - ja hermostunut, ja sitten turhautunut. Daniel? Cam? Hän oli ollut tässä koulussa, miten kauan? Neljäkummentäviisi minuuttia? - ja jo nyt hän pallotteli mielessään kahta eri kundia. Ja hän oli tässä koulussa nimenomaan siitä syystä, että kun hän viimeksi oli ollut kiinnostunut kundista, kaikki oli mennyt hirvittävällä, hirvittävällä tavalla pieleen. Hän ei voinut antaa itsensä hullaantua (kahdesti!) ensimmäisenä koulupäivänä.

Surullisten tapahtumien jälkeen teinityttö Luce Price joutuu Sword & Crossin koulukotiin, joka on tarkoitettu mieleltään järkkyneille nuorille. Tiukkoja sääntöjä noudattavassa sisäoppilaitoksessa Luce tutustuu uusiin persoonallisiin koulutovereihinsa ja löytää tosiystävän hassusta Penn-tytöstä. Kivoja poikiakin koulussa on: Luce ihastuu ensisilmäykseltä komeaan Danieliin, joka kuitenkin suhtautuu Luceen tarmokkaan torjuvasti. Kiehtova Cam kiinnostuu Lucesta, mutta Lucen sydän läpättää eniten Danielille, joka tuntuu Lucesta oudolla tavalla kamalan tutulta, kuin he olisivat tunteneet toisensa aina... Pikkuhiljaa selviääkin, että Danieliin liittyy jotain yliluonnollista.

Lauren Katen Langennut (Fallen, 2008) on Stephenie Meyerin Houkutuksen (Twilight, 2005) kaltainen genrehybridi (romanttinen teinifantasia). Juonikin alkaa samalla tavalla: tyttö on pakkomielteisen kiinnostunut häntä karttavasta pojasta, jossa on jotain ylimaallisen ihanaa... En koskaan pitänyt Houkutuksesta, mutta Langenneeseen lankesin heti! Lauren Katen kirja ilmestyi suomeksi vasta vuonna 2017 tänä keväänä julkaistun elokuvaversion myötä. Katsoin elokuvan ensin ja luin kirjan vasta sitten. Molemmista pidin.

Kate kirjoittaa ihan mukiinmenevää proosaa. Nautin teoksen viipyilevästä tunnelmasta, pienillä yksityiskohdilla luodusta goottiromanttisesta miljööstä ja sarkastisesta huumorista. Lucen kärsivää mieltä kuvataan onnistuneesti. Muutkin teinihahmot on rakennettu hyvin: ihana, hörhömäinen Penn, jumalainen Daniel, vaarallinen Cam, erikoinen Arriane, hunajainen Gabbe, cool Roland, häiriintynyt Molly, sympaattinen Todd... Myös elokuvassa hahmot on toteutettu hyvin ja Lucen traaginen tausta on kerrottu elokuvallisin keinoin valkokankaalla jopa alkuperäisteosta koskettavammin. Muutamat muutkin asiat on toteutettu elokuvassa sujuvammin kuin kirjassa: elokuvan juoni tihenee loppua kohti nopeammin kuin kirja. Loppua lukuun ottamatta elokuva on kirjalle sangen uskollinen. Sekä kirjassa että elokuvassa lopetus on kuitenkin kömpelö.

En ole lukenut teinifantasiaa pitkiin aikoihin, ja oli ihanaa uppoutua sydänsurujen, punastumisten, kouluhuolien ja hitaasti aukeavien mysteerien maailmaan. Kliseistä mutta maukasta.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Jack London - Erämaan kutsu (The Call of the Wild, 1903)

Jos koulussa pitää lukea klassikkoteos, Jack Londonin Erämaan kutsu on erinomainen valinta: se on lyhyt ja mielenkiintoinen romaani. Erämaan kutsu kiinnostaa varmasti erityisesti eläinten ystäviä, sillä kirjan pääosassa on koira!

Buck on 70 kiloa painava älykäs koira, yhdistelmä bernhardinkoiraa ja paimenkoiraa. Buck elelee rauhassa aurinkoisessa Kaliforniassa, kunnes se ryöstetään ja kuljetetaan Alaskaan, jossa kultakuumeen takia tarvitaan vahvoja rekikoiria. Buckin elämä muuttuu aivan täysin, ja sen täytyy sopeutua vaikeisiin olosuhteisiin: lumiseen maastoon, vähäiseen ruokaan, erittäin raskaaseen fyysiseen työhön, piiskaniskuihin ja tappeleviin koiriin. Buck on selviytyjä ja oppii nopeasti ja kehittyy erinomaiseksi rekikoiraksi.

Kertoja kuvailee Buck-koiran tunteita ja moraalia (!), mutta muuten kirja kertoo koirista ja niiden käytöksestä realistisesti. Ei siis tarvitse pelätä, että kyseessä on lastenkirja, jonka päähenkilö on puhuva hauveli. Tämä on aikuistenromaani ja hieno sellainen. 

Vaikka Erämaan kutsu on hyvin suoraviivainen kertomus, teoksessa on myös mielenkiintoista pohdiskelua. Teoksen upean nimen (The Call of the Wild) viittaamaan teemaan palataan teoksessa monta kertaa: "Eikä se [Buck] oppinut ainoastaan kokemuksista, vaan myös sen jo ammoin sammuneet vaistot heräsivät uudestaan henkiin. Lajin kesytetyt sukupolvet karisivat sen harteilta. - - Ja kun se äänettöminä pakkasöinä nosti kuononsa päin tähtiä ja ulvoi pitkän susimaisen ulvonnan, sen kuolleet ja maan tomuksi muuttuneet esi-isät ulvoivat sen kautta halki vuosisatojen."

Jack Londonin proosa on hienoa luettavaa. En ole aiemmin lukenut eräkirjoja, mutta jos ne on kirjoitettu näin kauniisti, lukisin mielelläni lisääkin: "Kun revontulet loimusivat kylminä taivaalla, tai kun tähdet tanssivat pakkasen kourissa ja kun maa oli kohmeessa ja turta lumiverhonsa alla, tämä eskimokoirien laulu olisi voinut olla haaste elämälle, mutta kun se oli niin mollisävytteinen, niin pitkäveteinen, niin valittava, lähes nyyhkyttävä, se muistutti pikemminkin rukousta elämälle, olemassaolon tuskan ilmentymää."

Buck kohtaa Alaskassa monenlaisia ihmisiä. Vain harva heistä osoittautuu kelvollisiksi olennoiksi, ja ihmisiä kuvataankin teoksessa erittäin kriittisesti. Koira saattaa olla ihmisen paras kaveri, mutta ihminen ei taatusti ole koiran paras kaveri Jack Londonin mukaan. Teoksesta voi hanakasti etsimällä löytää jopa luonnonsuojelullista näkökulmaa, mutta ennen kaikkea teos kunnioittaa luontoa ja sitä, miten luonnossa toimitaan. Erämaan kutsu on ilmestynyt vuonna 1903 ja tuo mieleen aikalaisensa, Edgar Rice Burroughsin Tarzan, apinain kuningas -kirjan (1912). Molemmissa teoksissa ihannoidaan voittajaluonteita ja kuvaillaan aika raa'astikin, miten viidakon laki toimii.

Buckin seikkailu Alaskassa on hieno tarina koirista, ihmisistä ja luonnosta. Erämaan kutsu on yksi koskettavimpia kirjoja, jonka olen lukenut. Vain täysin sydämetön tai koiria vihaava ihminen voisi inhota tätä kirjaa.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Isabel Allende: Henkien talo (La casa de los espiritus, 1982)

Kolumbialaisen Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys (1967) on upeimpia lukemiani romaaneja, ja chileläisen Isabel Allenden Henkien talo (1982) tuntuu teoksen sisarteokselta. Molemmat romaanit edustavat maagista realismia ja kertovat eteläamerikkalaisen suvun tarinan nivottuna maan historiaan. Sekä García Márquez että Allende ovat fantastisia tarinankertojia, joiden mielikuvitus luo hienoja hahmoja ja jännittäviä juonenkäänteitä. Nämä kahden hienon kirjailijan pääteokset ovat kumpikin elämää suurempia taideteoksia, jotka koskettavat varmasti yhä uusia lukijasukupolvia vielä kauan.

Enempää sanottavaa ei minulla taidakaan olla Isabel Allenden Henkien talosta. Paitsi KIITOS Nenä kirjassa -blogille, jonka tekstin perusteella kirjaan tartuin.

Jane Johnson: Saharan tytär (The Salt Road, 2010)

Jane Johnsonin on brittiläinen kirjailija, joka asuu puolet vuodesta Marokossa sikäläisen miehensä kanssa. Johnson lienee ammentanut omasta elämästään aineksia kahteen suomennettuun teokseensa, romaaneihin Neidonryöstö ja Saharan tytär, sillä kummassakin teoksessa brittinainen matkaa Marokkoon ja tutustuu paikalliseen mieheen. Saharan tytär ei ole kuitenkaan mikään rakkausromaani, vaan romanssi on vain yksi sivujuonne älykkäässä teoksessa.

Saharan tytär -romaanissa on kaksi päähenkilöä: nelikymppinen brittiläinen verosuunnittelija Isabelle ja parikymppinen afrikkalainen paimentolaiskansa tuaregeihin kuuluva Mariata. Näiden kahden naisen maailmat kytkeytyvät mysteerisen amuletin myötä.

Molemmat päähenkilöt ovat kiinnostavia hahmoja. Isabellea pääsee kuitenkin lähemmäs, koska hänen osuutensa tarinasta kerrotaan minäkertojan avulla. Isabelle elää Lontoossa hyvin hallittua elämää, jonka vastapainoksi hänellä on villi kiipeilyharrastus, joka johdattaa Isabellen elämän mullistavalle matkalle Marokkoon. Isabelle on hyvin rakennettu, monin tavoin kipuileva hahmo, jonka koko luonne avautuu lukijalle mukavan hitaasti yli nelisataasivuisen romaanin aikana.

Aavikolla asustava Mariata on eksoottisempi hahmo, jonka tarina kerrotaan hänkertojan kautta. Mariata on vahvaluonteinen ja rohkea nuori nainen, joka tuntee arvonsa. Mariata elää aikana, jolloin hänen tuntemansa maailma on muuttumassa suuresti ja paimentolaiskansojen olemassaoloa uhataan. Mariata joutuukin moneen kiipeliin teoksessa. Hahmojen välillä on ristiriita: Isabelle elää hyvin turvattua elämää Lontoossa mutta on henkisesti heikompi ja haavoittuvaisempi kuin Mariata, joka säilyttää itsevarmuutensa, vaikka kohtaa elämässään valtavia haasteita, joissa on hengenmenokin lähellä.

Johnson käyttää teoksessaan hienosti apunaan tuntemustaan Marokosta. Romaanin lukeminen oli erittäin mielenkiintoista, koska opin paljon uutta Marokosta, paimentolaiskansoista - ja kiipeilystä! Juoni kulkee ja tihenee sopivan verkkaisesti mutta kiihtyy loppua kohden ja sortuu lopulta kliseisiin. Kokonaisuutena romaani on kuitenkin oikein hyvää luettavaa. Saharan tytär on mainio lukuromaani!

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Madame de La Fayette: Cleves'in prinsessa (La Princesse de Clèves, 1678)

Ranskalaisen aatelisnaisen Madame de La Fayetten vuonna 1678 julkaistu romaani Cleves'in prinsessa (La Princesse de Clèves) on kiehtonut minua teiniajoista lähtien. Ensinnäkään en ole lukenut 1600-luvun romaaneja, toiseksi teos kertoo prinsessasta, ja kolmanneksi kirjoittaja on aikanaan harvinainen naiskirjailija! Innokkaana tartuin siis tähän klassikkolistoilla keikkuva teokseen.

Historiallinen romaani alkaa mielenkiintoisesti. Teos sijoittuu Ranskan hoviin vuosiin 15581559. Tämä oli mielenkiintoista aikaa Euroopan historiassa: Englannissa kuningatar Elisabet I nousi valtaan vuonna 1558, ja hänen kilpailijansa, sukulaisnainen Maria Stuart taasen nousi seuraavana vuonna 1559 Ranskan kuningattareksi, kun hänen aviomiehensä isä, kuningas Henrik II, menehtyi tapaturmaisesti. Tosin Maria Stuartin puoliso, kuningas Frans II, kuoli hänkin jo vuonna 1560. Olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän Maria Stuartin valtakaudesta, sillä tämä kiehtova nainen on de La Fayetten romaanissa tärkeä sivuhahmo – mutta ei, historian kertaaminen ei olekaan tämän historiallisen romaanin tarkoitus. Historiallinen miljöö on vain taustakangas rakkaustarinalle.

Vaikka Cleves'in prinsessassa kerrotaan monista historiallisista hahmoista, teoksen päähahmot ovat fiktiivisiä. Mademoiselle de Chartres on hyveellinen nuori aatelisnainen, joka saapuu Ranskan hoviin ja lumoaa heti monta herrashenkilöä viehättävällä ulkonäöllään ja kohteliaalla käytöksellään. Cleves'n prinssi on kosijoista innokkain ja saa palkkioksi mademoiselle de Chartres'n käden. Näin päähenkilö muuttaa siviilisäätyään ja titteliään, ja hänet tunnetaan vastedes nimellä Cleves'n prinsessa. Prinssi on ihanteellinen aviomies, vaimoaan palvova ja kunniallinen mies, mutta prinsessa ei rakasta häntä. Hoviin saapuu Nemours'n herttua, joka rakastuu päätä pahkaa prinsessaan ja päättää valloittaa nuoren neidon sydämen. Prinsessakin rakastuu herttuaan syväksi kauhistuksekseen. Prinsessan äiti on kasvattanut tyttärestään siveän neitosen, mutta kun jalo äiti kuolee, prinsessa menettää moraalisen tukensa. Kykeneekö prinsessa vastustamaan intohimoa ja pysymään uskollisena aviovaimona miehelleen?

Cleves'in prinsessa on melodramaattinen kolmiodraama, jossa parin sadan sivun verran seurataan, kuinka aviomies, aviovaimo ja rakastajakandidaatti vatvovat tunteitaan. Juoni on aika yhdentekevä ja kietoutuu kähvellettyjen muotokuvien ja vääriin käsiin joutuneiden kirjeiden ympärille. Romanttisen tarinan peruskauraa siis. Kaikkitietävä kertoja selostaa hahmojen tunteet ja ajatukset apposen auki, mutta lukijan on silti vaikea samaistua yhteenkään hahmoon. Ongelma on se, että hahmot eivät ole kovin realistisia eivätkä tippaakaan mielenkiintoisia. Varsinkin pääpari on varsin luontaantyötävä: prinsessa riutuu moraalisessa ristiriidassaan, ja herttua haaveilee prinsessan rakkaudesta eli yrittää parhaansa mukaan tuhota tämän avioliiton. Tämä lienee sitä kuuluisaa ranskalaista vapaata elämäntapaa.

Madame de La Fayetten romaani oli siis melkoinen pettymys minulle. Olisin lattean rakkausjankkauksen sijaan lukenut mieluummin hovijuonitteluista, joista teoksen alussa olikin mielenkiintoinen sitaatti: "Jos yritätte arvostella asioita täällä sen mukaan miltä ne näyttävät, te erehdytte pahasti - -. Asiat eivät juuri koskaan ole sellaisia miltä ne näyttävät." Ilmeisesti myöskään Cleves'in prinsessa ei ollut sellainen lukunautinto, jolta se minulle vuosikausia vaikutti!