perjantai 23. kesäkuuta 2017

J. R. R. Tolkien: Silmarillion (The Silmarillion, 1977)

Täytin aukon sivistyksessä ja luin Tolkienin Silmarillionin. Tolkien kirjoitti tätä Keski-Maan esihistoriasta kertovaa teosta yli puoli vuosisataa mutta ei saanut sitä elinaikanaan valmiiksi. Tolkien kuoleman (1973) jälkeen hänen poikansa Christopher Tolkien muokkasi teoksen julkaisukuntoon. Silmarillion julkaistiin postuumisti 1977.

Silmarillion kertoo Keski-Maan historian maailman luomisesta viimeisen Harmaisiin satamiin lähtevään laivaan saakka. Silmarillion koostuu viidestä eri "kirjasta", joista ehdottomasti upein on heti ensimmäinen: Ainulindalë. Siinä Ilúvatar luo maailman ja ainurin, joista osa lähtee valarina varjelemaan Ardaa. Valaquentassa kerrotaan tarkemmin valariista ja Melkorista, pahasta valasta, joka tahtoo hallita Ardaa ja kaikkia sen asukkeja.

Quenta Silmarillion on teoksen pistin osio, jossa kerrotaan haltiakansoista ja ensimmäisistä ihmisistä ja kääpiöistä sekä lukuisista haltioiden ja Morgothiksi ristityn Melkorin välisistä sodista. Nimensä teos saa Silmarileista, arvokkaista jalokivistä, joita Morgoth hamuaa. Idea on siis aika sama kuin TSH:ssa: taistelu kimmeltävästä pahisten ja hyvisten välillä. Quenta Silmarillion kattaa todella pitkän ajan Keski-Maan historiassa, ja juoni ei siksi ole yhtenäinen eikä myöskään jännittävä. On kuitenkin kiinnostavaa tutustua haltiahahmoihin ja lukea vaikkapa, millaiset sukujuuret Elrondilla on. Quenta Silmarillionissa on monia kiinnostavia hahmoja (kuten Fëanor), ja mukaan mahtuu hyviä naishahmojakin (Hareth, Luthien), mutta henkilöihin ei kiinny samalla tavalla kuin vaikkapa TSH:n hahmoihin.

Neljäs osa Akallabêth kertoo haltiakansan asuttaman Númenorin saaren tuhosta ja Morgothin palvelijasta Sauronista. Koko Silmarillionin mielenkiintoisin osio on kuitenkin viides kirja (Valtasormuksista ja Kolmannesta Ajasta), joka kertoo mahtisormusten tarinan kokonaisuudessaan, niputtaa ja taustoittaa Hobitin ja TSH:n. Hobitti-elokuvissa nähdyt Valkoista neuvostoa ja Sauronia käsittelevät kohtaukset avautuvat Silmarillionin teksin avulla.

Teoksen intertekstuaalinen pohja on valtava. Viittauksia on mm. Raamattuun (hyvän ja pahan välinen taistelu, mustavalkonen moraaliasetelma, yksi olento luo maailman, ainur=enkelit), Miltonin Kadotettuun paratiisiin (Melkor=Saatana, langennut enkeli), antiikin tarinoihin (Numenor=Atlantis), keskiajan taruihin (ritarimeininki), Kalevalaan (luominen ja taisteleminen laulamalla, Kullervo-pastissi Turin) ja moniin muihin mytologioihin (Morgoth&Sauron=Loki).

Silmarillionissa Tolkien on ottanut länsimaisen kirjallisuuden parhaat palat, lyönyt ne blenderiin ja tehnyt aineksista sopusointuisen, suussa sulavan smoothien. Silmarillion on kirjallinen gourmet.

Tolkien on luonut vankalla eri humanististen tieteiden tuntemuksellaan ja säkenöivällä mielikuvituksellaan upean fantasiamaailman, joka tuo suurta iloa ihmiskunnalle. Ardan maantiede, historia, kansat, kielet... kaikki on viimeisen pääöle mietittyä ja hiottua. Teksti on kauttaaltaan kaunista ja ylevää, mistä kiitos kuuluu Kersti Juvan erinomaiselle suomennokselle. Suomenkielistä laitosta tosin vaivaa outo pilkutus, joka usein haittaa jopa ymmärtämistä. Tapahtumia teoksessa riittää, vaikka ne onkin kerrottu vähän tylsästi, toteavalla tyylillä, joka tietenkin tällaiseen "historiateokseen" sopiikin. Tolkien onkin juuri tyylin mestari.

Ei kommentteja: