torstai 27. heinäkuuta 2017

Dorothy L. Sayers: Juhlailta (Gaudy Night, 1935)

Olen viime aikoina tutustunut brittiläisen Dorothy L. Sayersin salapoliisiromaaneihin, tarkemmin sanottuna niihin Peter Wimsey -dekkareihin, joissa mukana on myös Harriet Vane. Peter Wimsey on salapoliisi, ja Harriet Vane on salapoliisikirjailija. Heidän tiensä kohtaavat ensi kerran romaanissa Myrkkyä (Strong Poison, 1930), jossa Harrietia syytetään miesystävänsä murhasta ja Wimsey pelastaa Harrietin hirttopuusta selvittämällä todellisen murhaajan. Harriet ja Peter ratkovat yhdessä rikoksia myös romaaneissa Kas tässä teille ruumis (Have His Carcase, 1932) ja Juhlailta (Gaudy Night, 1935). Harrietin ja Peterin välillä on koko ajan kemiaa, ja pitkän jahkauksen jälkeen he päätyvätkin lopulta yhteen, menevät naimisiin ja jatkavat rikosten ratkomista häämatkallaansakin romaanissa Kuolema häämatkalla (Busman's Honeymoon, 1937).

Näistä neljästä kirjasta luin Juhlaillan mutta muita kirjoja en saanut luettua, sillä ne eivät imaisseet mukaansa samalla tavalla kuin Juhlailta, joka onkin yksi parhaimpia tänä vuonna lukemiani kirjoja. 

Juhlailta-romaanissa Harriet Vane kutsutaan Oxfordiin vanhaan opinahjoonsa, naiscollege Shrewsburyyn ratkomaan rikosvyyhteä: joku lähettelee törkeitä viestejä collegen opettajille ja opiskelijoille ja tuhrii paikkoja. Naiscollege ei halua kertoa tapahtumista poliisille, sillä se pelkää akateemisten naisten maineen tuhoutuvan, jos tieto ruokottomuuksista leviäisi mediaan. Kirja tapahtuu vuonna 1935, ja naisten opiskeluoikeus on vasta sangen uusi asia. Juhlailta on erittäin feministinen kirja, jossa pohdiskellaan naisten oikeuksia monitahoisesti.

Harrietilla on paljon selviteltävää - sekä rikoksissa että yksityiselämässään. Peter Wimsey kosii Harrietia tasaisin väliajoin ja saa aina rukkaset. Harriet pitää kyllä Peteristä, mutta miehessä on myös monia häntä ärsyttäviä piirteitä. Pahinta on kuitenkin se, että Harriet kärsii alemmuudentunteesta Peteriä kohtaan. Harrietin ja Peterin suhteet aiemmat mutkat vainoavat Harrietia, eikä hän meinaa päästä yli menneisyyden teoista ja sanoista. (Nämä teot ja sanat jäivät hämärän peittoon, joka ehkä hälvenisi, jos jaksaisin lukea yllä mainitut muut sarjan kirjat.)

Harriet Vane on erittäin hieno, mielenkiintoinen hahmo: itsenäinen nainen, joka on uskaltanut elinaikansa konservatiivisessa maailmassa elää omalla tyylillänsä. Parasta Harrietissa on kuitenkin hänen ristiriitojen repimä sisäinen maailmansa. Peter Wimsey jää Juhlaillassa Harrietin varjoon, ja hänestä piirtyy lukijalle aika karikatyyrimainen kuva. Collegen opettajat saisivat olla persoonallisempia, sillä lukuisat samanoloiset naishahmot menevät sekaisin keskenään.

Kevyttä kritiikkiä voisi antaa myös juonesta, joka ei ole erityisen jännittävä mutta toki ihan mielenkiintoinen. Kirja on myös aivan pullollaan intertekstuaalisia viittauksia kirjallisuuteen. Sitaattitulvasta tulee paitsi epäsivistynyt olo myös kova ähky. Ehkä vähemmän olisi ollut enemmän tässä tapauksessa?

Juhlailta on Wikipedian mukaan arvostetuin teos Dorothy L. Sayersin tuotannossa. Ymmärrän täysin syyn! Juhlailta ei ole vain dekkari, se on myös hieno ja syvällinen romaani, joka antaa lukijalle paljon pohdiskeltavaa. Usein dekkareita lukiessa loppu on hirvittävä pettymys, kun koko kirjan ajan rakennettu jännitys lopahtaa syyllisen selvitessä. Näin ei käy Juhlaillassa, sillä vaikka kirjan pääjuoni seuraakin rikoksen ratkaisua, kirja tarjoaa lukijalleen paljon enemmän.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Gillian Flynnin rikosromaanit

Amerikkalaisen Gillian Flynnin kaikki kolme kansainvälisiksi bestsellereiksi noussutta rikoskirjaa on suomennettu: Teräviä esineitä (Sharp Objects, 2006), Paha paikka (Dark Places, 2009), Kiltti tyttö (Gone Girl, 2012). Flynnin kirjoissa ratkotaan rikoksia, jotka ovat erityisen kuvottavia. Flynn uskaltaa käydä tabuihin kiinni ja näyttää ihmisyydet rumat kasvot. Lukijalle tulee kirjoista katarttinen tunne, mutta karmaisevat tarinat jäävät myös vaivaamaan... Tässä blogitekstissä esittelen kaikkia kolmea Flynnin romaania.

Teräviä esineitä -kirjassa toimittaja Camille lähtee vuosien tauon jälkeen kotikaupunkiinsa työkeikalle selvittämään pikkukaupungissa tapahtuneita lastenmurhia. Tutkiessaan murhien taustoja reportaasejaan varten ja etsiessään murhaajaa Camille joutuu tekemisiin oman rankan menneisyytensä kanssa. 

Paha paikka -kirjassa kolmikymppinen Libby alkaa selvittää 25 vuotta sitten tapahtuneen murhayön tapahtumia. Tuona yönä Libbyn äiti ja kaksi isosiskoa murhattiin, ja seitsemänvuotiaan Libbyn todistuksen takia isoveli Ben tuomittiin vankilaan. Mutta oliko murhaaja sittenkään Ben?

Kiltti tyttö -kirjassa päällisin puolin täydellisen pariskunnan Nickin ja Amyn avioliiton muurit alkavat sortua, kun Amy katoaa ja poliisi syyttää katoamisesta (eli todennäköisestä murhasta) Nickiä. Nick vakuuttaa syyttömyyttään ja haluaa selvittää, mitä Amy on juoninut Nickin selän takana ja kuka hänet on kaapannut. Mutta Nickinkin kaapista paljastuu luurankoja...

Kaikissa Flynnin kirjoissa henkilöt ovat epämiellyttäviä. Terävien esineiden Camille on alkoholisoitunut, moraaliton ihmisraunio, Pahan paikan Libby on laiska ja saamaton kleptomaani-pummi, ja Kiltin tytön pariskunta taasen suorastaan kilpailee siitä, kumpi on iljettävämpi hahmo (Nick on nilkkimäinen pettäjä, Amy taasen psykopaatti). Hahmoihin ei samaistu, eikä heistä voi pitää, mutta se ei silti haittaa lukukokemusta millään tavalla. Pikemminkin henkilöiden vastenmielisyys vain alleviivaa Flynnin kyynistä ihmiskuvaa ja on siten tehokas kirjallinen keino.

Kaikissa Flynnin kirjoissa on hyvin rakennettu, jännittävä juoni, mutta Teräviä esineitä ja Kiltti tyttö ovat juonenkäänteiltään romaanitriosta hurjimmat, ja niiden rinnalla Pahan paikan tarina tuntuu tavanomaiselta. Kaikissa kirjoissa on ällöttävyyksiä, mutta Teräviä esineitä on teoksista sairain (se on siis todella, todella sairas kirja, jota en suosittele herkkänahkaisille). Vaikka Teräviä esineitä on järkyttävä, kirja on kuitenkin lopulta vain hyvin kerrottu, karsea tarina pahoista ihmisistä - mitään muuta teemaa teoksesta on vaikea löytää. Paha paikka ja Kiltti tyttö tarjoavat enemmän aineksia pohdiskeluun, erityisesti Kiltti tyttö, joka luo aika hyytävän kuvan avioliitosta, kun taas Pahassa paikassa podetaan omantunnon tuskia. Lyhyesti: Kiltti tyttö on paras, Teräviä esineitä toiseksi paras ja Paha paikka huonoin.

Paras syy, miksi Gillian Flynnin kirjoja kannattaa lukea, ovat Flynnin huikeat kertojanlahjat; hän saa lukijan pauloihinsa. Olen lukenut kaikki Flynnin kirjat yhdeltä istumalta, sillä en voinut jättää tarinaa kesken! Flynnin kerronnassa viehättävä piirre ovat myös pienet yksityiskohdat, jotka tekevät hahmoista eläväisiä ja antavat tarinoihin ripauksen arkea - mikä osaltaan tekee kirjoista vielä hirveämpiä, sillä juuri nuo pienet yksityiskohdat tekevät hahmoista oikeantuntuisia, vaikka tarinat muuten ovatkin kaikessa kaistapäisyydessään epärealistisia. Toivottavasti.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus (2016)

Eletään sodanjälkeistä aikaa 1940-luvun Suomessa. Evakkotyttö Inga on jäänyt orvoksi ja asuu isovanhempien luona. Inga on kiltti, ahkera ja fiksu, mutta häntä kiusaavat koulussa sekä opettaja että luokkatoverit - Inga ei nimittäin puhu. Hän on lakannut puhumasta sota-aikana, kun näki jotain kamalaa...

Laila Hirvisaaren Hiljaisuus (2016) on todellinen helmi kirjojen joukossa. Miten voi yksi kirja olla samaan aikaa täynnä surua ja toivoa? Sydäntäsärkevä tarina, kaunis kieli, herkkä ymmärrys pienen lapsen surusta... En ole ikinä itkenyt näin paljon kirjaa lukiessani. Hiljaisuus on valtavan tunteikas ja katarttinen lukukokemus.

Enempää en osaa tästä kirjasta sanoa. Hiljaisuuden hienous vetää hiljaiseksi.