torstai 27. heinäkuuta 2017

Dorothy L. Sayers: Juhlailta (Gaudy Night, 1935)

Olen viime aikoina tutustunut brittiläisen Dorothy L. Sayersin salapoliisiromaaneihin, tarkemmin sanottuna niihin Peter Wimsey -dekkareihin, joissa mukana on myös Harriet Vane. Peter Wimsey on salapoliisi, ja Harriet Vane on salapoliisikirjailija. Heidän tiensä kohtaavat ensi kerran romaanissa Myrkkyä (Strong Poison, 1930), jossa Harrietia syytetään miesystävänsä murhasta ja Wimsey pelastaa Harrietin hirttopuusta selvittämällä todellisen murhaajan. Harriet ja Peter ratkovat yhdessä rikoksia myös romaaneissa Kas tässä teille ruumis (Have His Carcase, 1932) ja Juhlailta (Gaudy Night, 1935). Harrietin ja Peterin välillä on koko ajan kemiaa, ja pitkän jahkauksen jälkeen he päätyvätkin lopulta yhteen, menevät naimisiin ja jatkavat rikosten ratkomista häämatkallaansakin romaanissa Kuolema häämatkalla (Busman's Honeymoon, 1937).

Näistä neljästä kirjasta luin Juhlaillan mutta muita kirjoja en saanut luettua, sillä ne eivät imaisseet mukaansa samalla tavalla kuin Juhlailta, joka onkin yksi parhaimpia tänä vuonna lukemiani kirjoja. 

Juhlailta-romaanissa Harriet Vane kutsutaan Oxfordiin vanhaan opinahjoonsa, naiscollege Shrewsburyyn ratkomaan rikosvyyhteä: joku lähettelee törkeitä viestejä collegen opettajille ja opiskelijoille ja tuhrii paikkoja. Naiscollege ei halua kertoa tapahtumista poliisille, sillä se pelkää akateemisten naisten maineen tuhoutuvan, jos tieto ruokottomuuksista leviäisi mediaan. Kirja tapahtuu vuonna 1935, ja naisten opiskeluoikeus on vasta sangen uusi asia. Juhlailta on erittäin feministinen kirja, jossa pohdiskellaan naisten oikeuksia monitahoisesti.

Harrietilla on paljon selviteltävää - sekä rikoksissa että yksityiselämässään. Peter Wimsey kosii Harrietia tasaisin väliajoin ja saa aina rukkaset. Harriet pitää kyllä Peteristä, mutta miehessä on myös monia häntä ärsyttäviä piirteitä. Pahinta on kuitenkin se, että Harriet kärsii alemmuudentunteesta Peteriä kohtaan. Harrietin ja Peterin suhteet aiemmat mutkat vainoavat Harrietia, eikä hän meinaa päästä yli menneisyyden teoista ja sanoista. (Nämä teot ja sanat jäivät hämärän peittoon, joka ehkä hälvenisi, jos jaksaisin lukea yllä mainitut muut sarjan kirjat.)

Harriet Vane on erittäin hieno, mielenkiintoinen hahmo: itsenäinen nainen, joka on uskaltanut elinaikansa konservatiivisessa maailmassa elää omalla tyylillänsä. Parasta Harrietissa on kuitenkin hänen ristiriitojen repimä sisäinen maailmansa. Peter Wimsey jää Juhlaillassa Harrietin varjoon, ja hänestä piirtyy lukijalle aika karikatyyrimainen kuva. Collegen opettajat saisivat olla persoonallisempia, sillä lukuisat samanoloiset naishahmot menevät sekaisin keskenään.

Kevyttä kritiikkiä voisi antaa myös juonesta, joka ei ole erityisen jännittävä mutta toki ihan mielenkiintoinen. Kirja on myös aivan pullollaan intertekstuaalisia viittauksia kirjallisuuteen. Sitaattitulvasta tulee paitsi epäsivistynyt olo myös kova ähky. Ehkä vähemmän olisi ollut enemmän tässä tapauksessa?

Juhlailta on Wikipedian mukaan arvostetuin teos Dorothy L. Sayersin tuotannossa. Ymmärrän täysin syyn! Juhlailta ei ole vain dekkari, se on myös hieno ja syvällinen romaani, joka antaa lukijalle paljon pohdiskeltavaa. Usein dekkareita lukiessa loppu on hirvittävä pettymys, kun koko kirjan ajan rakennettu jännitys lopahtaa syyllisen selvitessä. Näin ei käy Juhlaillassa, sillä vaikka kirjan pääjuoni seuraakin rikoksen ratkaisua, kirja tarjoaa lukijalleen paljon enemmän.

Ei kommentteja: