perjantai 3. marraskuuta 2017

Kate Atkinson: Hävityksen jumala (A God in Ruins, 2014)

Yksi tämän vuoden ihanimpia kirjallisuuslöytöjäni on brittiläinen Kate Atkison, jolta luin juuri Hävityksen jumalan, jatko-osan aiemmin syksyllä lukemalleni Elämä elämältä -romaanille. Tuntuu kuin palaisi kotiin! Atkinsonin nautinnolliseen kerrontaan ja peribrittiläiseen maailmaan uppoaa kuin vanhaan ja kauhtuneeseen mutta ah niin pehmeään nojatuoliin.

Molemmat kirjat kertovat 1900-luvun alussa elävästä peribrittiläisestä Toddin perheestä: leppoisa isä Hugh, kyyninen äiti Sylvie, eksentrinen täti Izzie, tarmokas Pamela-sisko, filosofisen käytännöllinen Ursula, runoilijanluontoinen Teddy ja etäisemmiksi jäävät veljet Maurice ja Jimmy. Atkinsonin hahmot ovat todellisen oloisia, mainioita persoonia, ja heitä on ehtinyt olla jo ikävä. Hävityksen jumala antaa lukijalle lisätietoa Toddin perheenjäsenistä, uudesta näkökulmasta.

Elämä elämältä keskittyy Ursulaan, mutta Hävityksen jumalassa päähenkilönä on Teddy. Hävityksen jumala ei ole yhtä vinha palapeli kuin edeltäjänsä mutta sinkoilee ajassa sekin. Romaanissa sukelletaan lentäjä-Teddyn sotavuosiin, kun hän pommitti Saksan kaupunkeja toisessa maailmansodassa, ja lyhyiden tuokioiden kautta kurkistetaan myös Teddyn nuoruuteen. Sivumääräisesti suurin osa tarinasta tapahtuu kuitenkin vasta sodan jälkeen, jollon Teddyn elämässä vaikuttavat vaimo Nancy, tytär Viola sekä lapsenlapset Bertie ja Sunny.

"Minusta tuntuu, että haluan mieluiten vain elää elämääni", Teddy sanoi, "en tehdä siitä taideteosta". Ja mistä hän muka kirjoittaisi? Jos jätti pois sodan (ja pakko myöntää, että sota jätti ammottavan aukon), hänelle ei ollut tapahtunut mitään. Lapsuus Fox Cornerissa, lyhyt, aika yksinäinen ja päämäärätön elämänvaihe vaeltavana runoilija-maatyöläisenä ja nyt avioelämän tavanomaisuus: halko tuleen, pohdiskelu ottaisiko mallasmaitoa vai kaakota ja siivo hillitty Nancy kääriytyneenä villapaitoihin kylmyyden karkoittamiseksi.

Atkinson kertoo tosiaan taas sodasta, joka on selvästi hänelle rakas aihe (tai pakkomielle), mutta ennen kaikkea Hävityksen jumala on oivallinen syväluotaus perheeseen ja ihmissuhteisiin, ihmiselämän murheisiin ja harvoihin iloihin. Isä-Teddyllä ja tytär-Violalla on vaikea suhde, ja seuraavassakin sukupolvessa haasteet jatkuvat. Näitä pinnan alla lymyäviä rumia tunteita Atkison kuvaa armotta, terävästi mutta rakkaudella. Jos näihin tunteisiin samaistuu, lukukokemus voi tuntua välillä raskaaltakin, sillä monet teoksen hahmot ovat kylmiä ihmisiä. Hävityksen jumala ei ole yhtä hauska kuin aiemmat Atkinsonit vaan surumielinen tunnelmaltaan.

Linnut ovat motiivi, joka aukeaa hienosti vasta aivan teoksen lopussa. Lopetus onkin hyytävä, nerokas. Atkinson osoittaa jälleen fantastiset taitonsa tarinankertojana ja kohoaa viimeistään tämän teoksen myötä yhdeksi kaikkien aikojen lempikirjailijoistani.

Ei kommentteja: